"Ei, nyt täytyy eriin meidän,"
— Ja hän peitti silmää sorjaa: —
"Kuolla voin, mut ei enää rinnat
Imettää voi Maurein orjaa!"
1901.
TRUBADUURI.
Kuningas ylhänä istui Toulousessa loistossaan,
Hän valloittanut oli helmen, kevätriemujen maan.
"Ja nyt, kun taisto taukos, kun vaipui miekat,
Ma hoviini tahdon liittää maan lauluniekat.
"On laulajan äsken nähty sivu linnan kulkeneen,
Ja juuri uljaimman heistä, Guillem Dorén.
Kai uhman nään, mut loistoon hän salaa huokaa!
Te lempein väkivalloin mies luokseni tuokaa."
On kuninkaan sana soinut, on vartiat kuulleet tään,
He trubaduurin jo sisään tuo keskessään.
Vait kirkkain otsin seisoo siin lauluniekka;
On olalla kannel kuulu, mut vyöllä miekka.
"Haa, valtaherraas vältät? — ties hiipivä vuorille on,
Miss' yöhön huutavi huuhkain, rajakreivi Raymond.
Mut hänet löin ja rauhan Provence'iin saatoin:
Lie kuningas uljaampi laulaa kuin kreivi maatoin.
"Tai onko laulujen maassa jo laulu laannut — vai?
Miss' urhot sankaritöistään ikimaineen sai!
Ei yössä laulu viihdy, sä käy siis valoon:
Ma tahdon sun kuuluksi saattaa ja loistoon jaloon."
Jo hehkuu laulajan poski, jo silmä säihkyilee;
Hän soljesta kantelon päästää, Guillem Doré,
Sen kultakieltä iskee, ja laulu raikuu —
Hänen äänensä viime kerran Provencessa kaikuu.
"Ma urkkijajoukkoos mustaan jo herjaa laulanut oon,
Mut toinen lauluni vielä jäi kanteloon:
— He väijyi sielun rauhaa ja raasti tunnot —
Sä miehet ja vaimot surmaat ja ruumiit runnot.