"Tääll' laaksojen suojassa väikkyi tää sorja Provence,
Ja kevään hehkuhun puhkes la gaye science.
Tääll' luona meren vienon ja vihreän vuoren
Se riemussa, innossa sykki syän kansan nuoren.
"Sa katsos, sankari, työtäs! — on poltettu, ryöstetty maa!
Ei päivän paahdetta vastaan pääs siimestä saa.
On orjan arkuus mykkä tai kuolon yötä,
Ja jos maassa on rauha, se tullut on korppein myötä.
"Sa, rauhanruhtinas, kerskaat nyt tehnees mainetyös,
Jota palkattu valhe lauluin ois laulava myös.
Ja laulu soikin sulle, et toivo turhaa,
Väkivaltaa laulu on soiva ja inhoa, murhaa.
"Mut rinnalla toinen laulu se pilviin nouseva on,
Ja sen saa urhea kansa, saa uljas Raymond.
Kautt' aikain ne laulaa rinnoin, kuink' kuoli kansa" —
Ei loppuun laulanut koskaan hän lauluansa.
Kuningas raivoten värjyy, veri miekasta hurmeilee,
Ja kannel kädessä vaipuu Guillem Doré.
On otsa kirkas vielä, ja hymyy huuli,
Ja herjasi viimeinen lause, min kenkään kuuli.
Mut laulu, min trubaduuri on laulanut kuollessaan,
On veikaten lentänyt halki Provencen maan.
Ja vaikk' on kuningas kuollut, viel' laulu raikuu,
Väkivaltaa ja murhaa soiden kautt' aikain kaikuu.
1901.
UNELMA.
Näin unta aavikoista
Ja kaupungin raunioista,
Min kirjokuvut hohtaa
Siin kesken aromaan.
Sen palatseihin santaa
Nyt ilman tuulet kantaa,
Ja minne silmä kohtaa,
On tyhjyys ja kuolo vaan.
Jo sortui muurit ylväät,
Jo templein marmoripylväät
Ja malakiittilaikat
Ne raukee, lohkeaa.
Miss' aukes siimeet puistoin,
Ei tiedä tarut muistoin,
Siell' ehkä laidunpaikat
Nyt aron paimenet saa.