Miss' oikeutt' istui valta,
Ja purppurateltan alta
Soi käskyt, joita kuuli
Maat, kansat nöyrretyt,
Ei herruus sieltä uhkaa!
Nään tomua ja tuhkaa —
Siell' loiston jäljet tuuli
Vain peittää ja hautaa nyt.
Mut omaa kieltään ääneen
Nuo jättehet aian jääneen,
Nuo rauniot ja laatat
Ne vielä puhui siin:
Maan valtain mitätyyttä!
Ett' orjaks nöyrryt syyttä!
Ett' yössäs luottaa saatat
Sa valtoihin ylempiin!
1901.
IV
SINULLE
KEVÄTSATEEN JÄLKEEN.
Mun korvihini vieno sävel ääntyi,
Kuin kielen hienoisen, mi sointuun sääntyi.
Kun hiljaa heilahteli puiden kerkät,
Niin suhinassa kuului äänet herkät.
Kun lehvä huiskahti, niin hiehkaan soiden
Ne kieri helmet sadepisaroiden.
Ja joka korsi, missä kaste vilkkui,
Se päätään puisteli ja hiljaa hilkkui.