Sulosoinnut, täyttäin tienot, taivaanrauhaa rintaan luo; yli kenttäin leyhkät lienot tuoksuin balsamia tuo. Kultaheelmäin loistoon kiehtää tummat viidat lehviään; mieltä kirjokukat viehtää, joit' ei talvi riistäkään.
Mitkä ihmeet silmää kohtaa säihkeess' ikiauringon! Miten vuoret väikkyin hohtaa, miten lauha ilma on! — Oi, mua estää virran hyrskyt, jotka pauhaa kuohupäin; välillämme kohoo tyrskyt, sydänparkaa säikyttäin.
Venho vaappuu, tullen tuolta, soutajaa en nähdä voi. Purteen hyppää ilman huolta! Henget sitä haltioi. Usko, tohdi, — sillä, tiedä, onni ei tuo takeitaan; sinut ihme vain voi viedä ihanuuteen ihmemaan.
ALPPIMETSÄSTÄJÄ.
Sääli toki kauris rukkaa! Kauris on niin suloinen, syö ja nyhtää nurmen nukkaa, puron luona leikkien. »Äiti, äiti, miehen teille ajoon tahdon tuntureille!»
Voisit ennen karjaa kaita, hauska torveen toitottaa! Kellot kilkkuu pitkin maita, metsä huohuu, humajaa. »Äiti, äiti, miehen teille pilviin tahdon tuntureille!»
Miks et kukistas sa huoli? Vienosti ne hymyää. Vuorten viluun kukat kuoli, kolkot huiput peittää jää! »Kirjokukat, tiedänhän ne, äiti, äiti, en jää tänne!»
Läksi poika ajoon riistan, pois hän syöksyy veikaten, hurmoksissa hurjan kiistan häälyy yli kuilujen. Kilpaan käyden tuulen kanssa, kauris karkaa makuultansa.
Kaljun rinteen kallioita kapuaa se kepeään, pelkäämättä onkaloita siukuu yli iljenjään. Mutta hurjapää ei huoli, seuraa kädess' surmanuoli.
Nyt se vuoren huippuun häätyy, viime kielekkeelle jää; kuilun partaalle se päätyy, pakoon pääsyä ei nää. Eessä surma, syvyys huima, takaa tulee urho tuima.