6.
OIS MIELENI VILPPISÄ, JOKSI SEN TEET.
Ois mieleni vilppisä, joksi sen teet, Galilea ei mennyttä ois ja sen veet; vain uskoni heittää mun tarvinnut ois, heti syy olis pesty ja kirous pois.
Jos ei voittane hylky, — on Herrassa ties! Jos on orjassa syy, — olet synnitön mies! Jos ei turvaton maan tule taivahisiin, pidä uskosi, — omaani kuolen ma niin.
Siit' uskosta annoin, mit' antaa et voi, ja sen tietävi Hän, joka onnesi soi; Hän haltuunsa sieluni, toivoni saa: ota pois, — min jo uhrasin, — henki ja maa!
7.
PÄIVÄNÄ, JOLLOIN TITUS HÄVITTI JERUSALEMIN.
Miss' ylhäällä tie yli vuoriston viisti, sua katselin, Siion, kun Rooma sun riisti! Hävis loistosi paloon, ja liekehtien mun silmäni heijasti loimua sen.
Loin silmäni templihin, loin kotipuoleen ja alkavan orjuuden unhotin huoleen; vain lieskan ma näin, min temppeli loi, ja kahlehet, joita ma kostaa en voi.
Ain illoinhan tuonne se rinteille heittyi säde viimeinen vielä, kun päivä jo peittyi; ma vuorilla seisoin, mut huipuille päin kajo kiiti, ja viimein sen templissä näin.