Lasin auki revin riuhtoin; — sisään, siipiänsä viuhtoin, mahtavana korppi lensi ikäkaudet harteillaan. Minuun tuskin katsoi kohti, liikkeitään se tyynnä johti, kuin ois herra, joka tohti, suoraan oven kamanaan; Pallaan kuvapatsaan päälle leijas oven kamanaan, kääntyi päin, — jäi istumaan.
Lintu siin' ei hievahdakaan; vaikka tunsin tuskan vakaan, niin tuo arvokkuus ja pöyhkeys sai mun ääneen nauramaan: »Kävit mustatakkein pukuun, mut et pääse pyhäin lukuun; vanha korppi, hornan sukuun kyllä kuulut öisen maan! — Saisko nimes ehkä tietää, julma aave öisen maan?» — Korppi huus: »Ei milloinkaan.»
Oudoltahan lintu näytti, joka noin vaan kieltään käytti, joskin lie sen puheess' ollut sisällystä vähän vaan; sillä siit' ei pääse arvoin, jotta kuolevaisen karvoin vastaanotat linnun harvoin oves päälle istumaan, Pallaan kypärälle linnun, joka väittää tolkussaan nimekseen: »Ei milloinkaan.»
Korppi istui arvokkaasti, patsaaltaan se tuon vain haasti, vain tuon lauseen, kuin ois siihen tyhjentänyt sieluaan. Hiljaisuus tuo painostusta, — liikukaan ei lintu musta, — en voi estää huokausta: »Veikot meni menojaan; pian tuokin lähtee, niinkuin toivo meni menojaan! — Lintu huus: »Ei milloinkaan.»
Vastaus, soiden puhein selkein, sai mun äimistymään melkein, mut jo mietin: »yhteen sanaan supistuu sen tiedot vaan; herra sillä ollut lie nyt, jolt' on onni kaikki vienyt, jok' on elon tuskat tiennyt, kunnes huutoon ainoaan puhkes toivo mennyt, puhkes vaivat, pettymykset maan, — huutohon: 'Ei milloinkaan'».
Kesken tuskaa tavantakaa hymyyn sai mun korppi vakaa, siirryin sohvaani ja istuin vaiti sitä tarkkaamaan. Patjain kirjosilkkiin vaipuin, haaveihin ja suruun taipuin, mietin unelmin ja kaipuin, mikä ennen olikaan tulo linnun aavemaisen, mikä mieli olikaan huudon tuon: »Ei milloinkaan.»
Istuin, tehden arveluita, sanaakaan en haastaa suita, korpin tuiottavat silmät tunki sydänsopukkaan, Seikkoja vain mietin noita, päätäni en nostaa koita, painoin patjain purppuroita, lamppu kun loi valoaan; oi, ei näitä purppuroita, kun luo lamppu valoaan, *hän* nyt paina milloinkaan!
Ilma tahmenevan näyttää, ambratuoksut huoneen täyttää, on kuin jalat enkeleiden helkkyis kivilattiaan. »Oi», ma huusin, »sieluus soivat taivaanviestit, jotka voivat sulle tuoda rauhan hoivat, — jätä lempes unhoon vaan!» Hengitä, saa sielus hoivat, — jää Lenoora unhoon vaan!» Korppi huus: »Ei milloinkaan».
»Profeetta sa hurjamainen! — lintu, taikka paholainen! — lienet Kiusaaja, tai lienet säiltä tullut suojustaan: — Kaikki multa alas raasta! — pois saat lumeet riistää maasta, pois tän kauhuin kodin laasta, — mutta suo mun tietää vaan, eikö balsamia löydy, — saako hoivaa teillä maan?» Korppi huus: »Ei milloinkaan.»
»Profeetta sa hurjamainen! — lintu, taikka paholainen! kautta taivaan, kautta Luojan, vannotan sua sanomaan: Jälkeen elontieni karmaan, sielu Eedenissä varmaan vielä kohdannee tuon armaan, mi Lenooraks mainitaan. immen säihkyvän ja armaan, mi Lenooraks mainitaan?» — Korppi huus: »Ei milloinkaan.»