»Pois, sa hornanviesti uusin, lintu, paholainen!» huusin, »ulos myrskyyn jälleen lähde, öiseen maahas kamalaan! Ei saa höyhen jäädä tuonne, — pois sun valhees joka juonne! Jätä rauhaan tämä huone! — patsaan päältä pois nyt vaan! Et saa sydäntäni raastaa, — ulos ikkunasta vaan! — Korppi huus: »Ei milloinkaan.»
Liikkumatta korppi siellä yhä vielä, — aina vielä, — Pallaan valjun kuvan päällä istuu tyynnä paikallaan. Aavemaisen kiillon luovat korpin silmät pahansuovat, kun lyö lampun valojuovat linnun varjon lattiaan. Ja mun sieluni, min varjo lannistaa on lattiaan, ei voi nousta — milloinkaan.
PIERRE-JEAN DE BÉRANGER.
PÄÄSKYSET.
Soturivanki, kahleiss' orjan, hän Maurein-rannall' unelmoi: »Taas teidän, pääskyin, parven sorjan nään, linnut, joita syksy toi! Te tänne mailta toivon armaan tulitte päivään paahtavaan. Oi, Ranskasta käy tienne varmaan: Miks synnyinmaasta ette kerrokaan?
»Jo kolme vuotta muistoks kortta teilt' anonut oon laaksostain, miss' synnyin, missä kotiortta loi lapsi kuviin unelmain. Te luona kirkkaan puron siellä, mi soluu lilja-uomassaan, majamme pienen näitte tiellä: Miks kotilaaksost' ette kerrokaan?
»Tuon räystään alla joku teistä lie kuorestaankin lähtenyt; hän äiti raukan kyyneleistä vois murhein haastaa mulle nyt. Surevan kuulemaan saa kaipuu mun askeleitain ainiaan: hän vihjoo, — pettyy, — itkuun vaipuu! Miks äidin lemmest' ette kerrokaan?
»Lie naimisissa sisko nuori? Kai näitte joukot poikien, kun juhlanviettohon he suori ja häitä hyppi, laulellen? Lie nuoruuskumppanien parvet, jotk' innoin riensi rintamaan, jo kotiin tulleet, yllään arvet? Miks ystävistä ette kerrokaan?
Ei, — yli ruumisläjäin kulki kenties jo laaksoon vihamies: jo raiskaks sisko joutui julki, ja sortui meiltä kotiliesi Ei elä äiti! Ranskaa raastain jo vieras takoo kahleitaan! Te pikku pääskyt synnyinmaastain, miks polopäivist' ette kerrokaan?»