»Yli hautani keisari ratsastaa, soi säilät, ja huomaan ahdon: Ma haudasta nousen ja puolustaa sua, keisari, keisari, tahdon!»
LORELEI.
En tiedä, kuinkahan lienee, kun murhe mun valtaa näin; sen vanha tarina tiennee, mi ei mene mielestäin.
On vilpas, päivä jo peittyy, Rein-virta tyynenä on; vain vuoren huippuhun heittyy säde ilta-auringon.
Siell' istui neito nuori tuoll' yllä, kaunis maan, ja kultasäihkeessä suori hän kultakutrejaan.
Hän suori ne kultaisin kammoin, vain laulua laulellen; sen sävel on unhottu ammoin ja on valtavan tenhoinen.
Rein-laivurin nuoren mieltä saa hurjahan kaihoon tuo; hän ei näe kallionkieltä, vain ylös hän silmänsä luo.
Kai pohjahan nielussansa veet venhon ja laivurin vei, ja sen tenholaulullansa on tehnyt Lorelei.
CHILDE HAROLD.
Vankan laivan, mustan aivan, verkkaan purjehtivan näät. Valoss' soihtuin näät kuin loihtuin ruumiinvartioiden päät.