Oi, Amaryllis! Herää jo, hieno! Tyyni on tieno, vilppainnaan. Pilvet ne palaa, säteet jo salaa hehkuhun valaa hongat haan. Amaryllis, nyt on ilo parhain helmass' Ahdin aamusella varhain; miksi jäitkään maille Unen tarhain uinuvin silmin sä huokailemaan?
Lähdemme kalaan, — sään sulo tenhoon! — pois tule venhoon, loppui yö! Armasta noutain, vien sua soutain: säynäs ja toutain loiskuin lyö! Herää, Amaryllis ujo, herää! En voi jättää omaa silmäterää! Laine läikkyy, kulta pitää perää, riemuhun kutsuvi kaislikkovyö.
Uistimet mukaan, onget ja siimat! Vilpoiset viimat leyhähtää. Ethän sä kiellä? Impi, et tiellä, kanssani siellä vaaraa nää! Salmen suuhun pois ma soudan hahden, tai jos lähtään pohjaan pikku lahden, missä teimme lemmenliiton kahden, josta nyt Tirsis se nyrpeäks jää.
Purtehen astu! Laulamme, kulta! Hehkua, tulta lauluss' soi. Myrsky jos pauhaa, rinnallas rauhaa, riemua lauhaa lempes toi. Onnellisna aavan meren vuolla keikkuisin ma tyrskyvyössä tuolla; sylityksin kanssas voisin kuolla. Neitoset veen, mua kuulkaatte, oi!
ESAIAS TEGNÉR.
INGEBORGIN VALITUS.
( »Fritiofin satu.» )
Syys on ja yö, myrskyten aallot ne laivaa lyö. Oi, toki keinuisin siellä miekkosen miellä!
Kauan mä näin purjeen, mi lensi jo läntehen päin. Oi, miten uhmisin yötä Fritiofin myötä!
Aallokko sie, niin älä paisu, sa hiljemmin vie! Tuikkios, tähtönen taivaan retkellä laivaan!