Yli Kustaan päiväin ihmeloisto hohti, haaveinen, vieras, turha, — vaikka vaan! — mut kevät toi ne, ja ken väittää tohti, miss' ilman noita olisimmekaan? Kaikk' kulttuuri se kautta kansain juontui, vain raakuus kotoa on peräisin; mut tieto taimi, kielen hölmä kuontui, ja lausu sääntyi, ihmiselo luontui, ja Kustaan aika siks on kansallinenkin.
Te ylhät varjot, lauluisät jalot, tuon haudoillenne tänään kiehkuran. Pian peräkkäin jo näämme taivaantalot ja käymme tähditettyyn seurahan. Sielt' alas katsoin, riemuita me saamme, kun syntyy Pohjass' suurta, ylevää, ja siellä tähtisoittoon laulakaamme vain vuorosäkein onneks synnyinmaamme, mi meidät unhotti, mut rakkaaks meille jää.
JUHANA LUDVIG RUNEBERG.
VIAPORI.
( Suomennos- ja sovittelukoe. )
Me jäimme illan hämyssä luo lieden roihuvan, iäkäs ukko Stool ja mä, taas vanhaan tapahan. Pois puhde häipyi joutaviin, niin Viapori mainittiin.
Sen nimen vain ma mainitsin, mut tuli toiset lait: »Sa luotolinnan Ehrnsvärdin näit aaltoin vyössä kait? näit Pohjan Gibraltarin tän?» Noin synkin äänin lausui hän.
»Graniitiss' silmät tarkastaa se äärtä ulappain; sen Kustaanmiekka kohoaa ja uhkaa: 'Tules vain!' Ei iskuun tyydy miekka tää, se musertaa, kun välkähtää.
»Äl' lähde liki uhmien, kun tuiskii sodan säät, kun merten kuningattaren jo vimmastuneen näät: tuhansin kidoin kuolemaa sen tulikirnut kiljahtaa.
»Maan joukot pohjan äärihin ne työntyi taantuen, mut toivo hehkui vieläkin ja into urhojen: Ei hätää, — turma torjutaan, kun Viapori meill' on vaan!