»Ei silmää, jok' ei salamois, kun kuului nimi tää, pois haihtui nurku, huoli pois ja puute, pakkassää. Taas Suomen karhu rynnäköi, ravisti kämmentään ja löi.
»Oi, usein urhon harmajan etäällä kodistaan tuon nimen kuulin lausuvan, yön hangell' istuissaan; kun kylmi, lämmintä se loi, se kodin, kaikki hälle soi.
»Mut etelästä hiipien, käy huhu kuiskimaan, häväistys meidän aseitten, maanpetos mainitaan; mies mieheen, kautta seutuin, sen loi luotaan ylenkatsoen.
»Iäti päivä muistetaan, mi todeks saattoi tään, kun iski tieto tullessaan kuin jysäys ukkossään: maan viime toivo mennyt on, on Suomi Sveanlinnaton.
»Sen tyrskyihinkö nielaissut on syvyys pohjaton, salama taivaan murskannut sen kantakallion? He viime mieheen kaatui kait? Kysyttiin, — vastaajat on vait.
»Mut moni jäyhä rinta nyt pakahtui huokaamaan, ja silmä, harvoin vettynyt, se valui virtanaan. Sä paarillaan jo Suomen näit, luo haudan itkemään sä jäit.
»Oi aikaa! Hän, mi syykseen ties nää virrat kyynelten, jaloimman kerran sama mies sai sankarseppelen: hän muinoin Ruotsin laivaston vei Ruotsinsalmen voittohon.
»Mut nostanut jos loistoon ois hän maailmat miekallaan, vaikk' auringot se varjoon lois, hänt' ylenkatsotaan. Se palkka kavaltajall' on Ehrnsvärdin hautakallion.
»Sua runous viehtää, nuori mies, ja muistot muinaiset, mun jutelmistain kukaties sa kerran laulelet; työ musta silloin julki tuo, mut miehen nimi yöhön luo.
»Suvusta vait! Ei tulla saa se samaan tuomioon. Ei muita, yksin rikkojaa häpeä kohdatkoon. Maanpetturi on suvuton, vaill' isää, poikaa, juurta on.