Maineen kerran sa saat, lähde, kun sulle näin tänään lauluni soi varjosta tammipuun luolas suulla, min paatta soluu hauskasti haastain vuos.
7.
TORQUATUKSELLE.
Hanki jo haipui pois, ja jo ruoho se kenttiä kirjoo, puut saa hapsia taas; muoto se muuttui maan, taas täyttyi ehtyvät uomat, kuohuen veet ohi käy;
nymfit viehkeäsuut sulotarta ja siskoa kahta johtavi karkelemaan. — Kuoloon käyt! Sitä haastaa vuosi ja tunti, mi riistää uhkuvan aikasi pois.
Kylmiä lientää leyhkivä sää, kesä jälkiä kevään kiitää, — kuolevi noin, kun soi heelmiä runsas syys, ja on äkkiä eessä talvi jo martona taas.
Joutuin vaihtuva kuu toki korvaa tappiot aina; kuoloa meille ne tuo: — Käynet pois, mihin Aineias sekä Tullus ja Ancus, — tuhkaa, varjo sa oot!
Tokkopa tietää myös voit, suoko he päivihis enää huomist', taivahiset? Taas, mitä riemuus tuhlasit, ei sitä vie kädet ahnaat, — pois perijältä se jää!
Vainaja kun, Torquatus, liet, ja jo tuomios ylhä Minos lausunut on, ei sua hurskautes, ei syntysi, ei puhetaitos henkihin elvytä taas:
Ei ujo Hippolytus, jota pyysi Diana, se päässyt varjoin mailta ja yön, eikäpä kahleit' Theseuskaan voi katkoa Tuonen, missä Pirithous on.