Kumppanini näkyi matkustelleen — ties missä kaikissa maissa? Mikä hän muuten oli miehiään, en osaa lainkaan arvostella. Emme katsoneet tarpeelliseksi toisillemme mainita nimiämme.
Viivyin toista viikkoa saarella, kunnes olin saanut tuoreenkalan kauhun.
Hän jäi sinne yhä edelleen.
Parina päivänä kun yhtä mittaa aamusta iltaan satoi kaatamalla, ja meidän oli pakko pysyä saunassa, hän vilkastui. Hän näkyi oikein nauttivan sateesta, joka oli seinänä vastassamme.
Ja nyt hän kertoi minulle eräitä outoja kokemuksiaan, toimiaan ja kuulemiaan itämailta. En tiennyt mitä minun piti ajatella. Kun kertomukset näkyivät kohdistuvan jo vuoden 1910 aikoihin, oli minun vaikea ilman muuta väittää häntä valehtelijaksi. — Hänen puheensa oli tyyntä ja asiallista, sivistyneen miehen puhetta. Hän ei laajemmin perustellut juteltavaansa; hän puhui kuin aivan tunnetuista seikoista, tai tavallisista, jokapäiväisistä tapahtumista. Välisti hän näkyi ikäänkuin johdonmukaisesti salaavan itse pääasiaa.
Osaan yleensä kertomuksesta ja kertojasta päättää, missä totuus loppuu ja valhe alkaa. Ääni saa siinä uuden sävyn, kieli äkkiä livahtaa, samalla tavalla kuin jalka pehmeässä savessa, — kertomus ikäänkuin tapailee uutta ponnahduspohjaa — ja kertojan katse harhailee hetkisen.
Tässä ei mitään sellaista! Hän puhui pitkin matkaa yhtä maltillisen seikkaperäisesti; sanojaan hän ei koskaan hapuillut. — Me katsoimme toisiamme koko ajan silmästä silmään.
Höystettyjä tosiasioita tai puolitekoisia valheita hän tuskin lienee kertonut.
Minun täytyy luulla: — joko piti hän minua tylsämielisenä ja syötti minulle alusta loppuun pelkkää pajunköyttä, tai olivat hänen kertomuksensa selostuksineen, kaikkein oudoimmissakin kohdissaan, silkkaa totta.
Heikki Kenttä.