»Pilkatessasi Mooseksen lakia pilkkasit Jumalaa. Äijän suoranainen velvollisuus oli kivittää sinut kuoliaaksi. — Mutta leikki sikseen! — Minä tulen puhumaan siellä vain vakavista, kulttuurihistoriallisista asioista.»
»Tulet puhumaan seikoista, joita sinulla ei ole oikeus tietää», väitti ystäväni.
Hymähdin, ja Nevankoski tuli myötä.
Kuljimme yleistä basaarikatua, läpi kansanjoukkojen kirjavan vilinän, sivu vihannes- ja lihatavarain haisevan kulmauksen, josta Nevankoski ei koskaan voinut kulkea puoleksi juoksematta ja pitelemättä nenäliinaansa painettuna sieraimiaan ja suutansa vasten. Oppaamme johtamina poikkesimme pian sen jälkeen ahtaille, monimutkaisille kujanteille. Ryysyiset, pitkäpartaiset, käyränenäiset ukot istuivat solien sivustoihin nojautuneina, likaiset, karkeaihoiset, puolisokeat akat ojensivat käsiään, ropoa anoen. Pienet, puolialastomat lapset ryömivät päivänpaahteessa kiehkura liikkumattomia kärpäsiä silmäluomiensa ympärillä; varttuneemmat, jo kynnelle kykenevät tenavat, tummaihoiset ja kiharatukkaiset, patikoivat puettuina lyhyeen paitaan, käsi ojossa meidän perässämme, huutaen: bakshiish! bakshiish!
Tiemme kulki solasta solaan, harppasimme yli inhoittavan, vereksen raavaanvuodan, joka oli kadulle pingoitettu levälleen päivänpaisteeseen kuivamaan ja kärpäslaumojen puhdistettavaksi. Kuuma, saastainen tuuli löyhkäsi vastaamme joka komerosta.
Tulimme umpikujan suuhun. Oppaamme viittasi sen viime perukkaan. »Tuossa asuu se juutalaiskoira!» Hän sylkäisi ja meni kiireesti tiehensä.
»Ei näy asuvan ylenmäärin komeasti», tuumasi Nevankoski pysähtyessämme rappeutuneen muurinseinämän luokse, jossa nähtiin soukka, matala lautaportti. Siitä ei voinut kumartumatta kulkea.
En ymmärtänyt, miten pääsisin suljetusta portista sisään, mutta koetellessani sitä nytkyttää huomasin, että se ei ollutkaan lukossa.
»Älä viivy kauan!» huusi ystäväni jälkeeni.
5.