Rabbiinin asunnossa oli kaksi ahdasta pihaa. Etumaista reunusti ryhmä irtonaisista mukulakivistä latomalla rakennettuja, matalia koppeja, jotka olivat seipäillä, risuilla ja savella peitetyt. Oli vaikea tietää, olivatko nämä karsinoita ja aasein-talleja vai todella aiotut ihmisten majoiksi. Peräpihasta tuli nuori, kelmeä, suurisilmäinen juutalaisvaimo rintalapsi sylissä. Nähtävästi rabbiini harjoitti armeliaisuutta tähän aikaan päivää. Nainen ryömi sisään yhden koppelin oviaukosta. — Varmaan kaukaa tulleita matkustajia!
Toisen pihamaan perällä oli yksinkertainen rakennuskuutio, jonka avoimesta ovesta tuli pihalle saakka vastaani kaunis, tummatukkainen, puoleksi itämaiseen tapaan, melkein hienostikin puettu nuorukainen. Juutalaiseksi saattoi häntä tuskin muusta tuntea kuin korvien sivulla riippuvista kähäristä.
Olin päättänyt käyttää saksankieltä, puhellessani rabbiinin kanssa, mutta varmuuden vuoksi koetin nyt pistää jiddishiä. Jätin korttini ja kysyin, voiko rabbi ottaa minut vastaan.
Varsin lyhyen ajan kuluttua sain astua sisään. Rakennuksessa oli yksi ainoa suurempi huone, jonka permanto oli hienon, tiiviiksi tallautuneen hiekan peittämä. Ikkunain asemesta oli kummassakin sivustaseinässä kaksi pitkää ja kapeaa rinnakkaisaukkoa. Seinämuurien komeroissa näin muutamia kaappeja. Myös peräseinällä näkyi olevan kaappi. Avoimen oven puolella ja toisella sivustalla oli pitkät seinäpenkit, toisella sivustalla ahtaiden ikkuna-aukkojen alla suurempi pöytä ynnä muutamia jakkaratuoleja, joiden istuimina oli kaislakudos.
Näinkö vaatimattomasti asui kuuluisa juutalainen oppinut?
Pöydän ääressä rabbiini itse istui yksinkertaisella jakkaratuolilla. Hän työnsi syrjään pitkän, mustakantisen tilikirjan ja otti minut vastaan hiukan häiriytyneen näköisenä.
Tervehtiessäni lausuin hartaan haluni saada puhutella kuuluisaa kirjanoppinutta ja Talmudin tuntijaa, mainiten samalla muinaisajan kulttuurihistoriaa koskevia harrastuksiani. Hän osoitti minut jakkaratuolille istumaan.
Olin mielessäni kuvitellut rabbiinia harmaapartaiseksi, kurttujen uurtamaksi vanhukseksi. Hän oli vasta noin neljänkymmenenviiden-vuotias. Hiukan laihat ja kalpeat, mutta pehmeän täysiparran peittämät, liikkuvat, moni-ilmeiset kasvot eivät suinkaan olleet epämiellyttävät. Korkea nenä oli kapea ja tylppäpäinen, suuret, ruskeat silmät puoleksi silmäluomien verhoamat. Rabbiinilla oli yllään hieno, pitkä kauhtana, jota kallisarvoiset turkikset reunustivat. Päässä hänellä oli matala samettilakki.
Vastaanotto ei ollut näyttänyt kovinkaan lupaavalta, mutta pian olimme joutuneet muinaisaikaan. Viitatessani juutalaisten ajanlaskuun sain tilaisuuden osoittaa, kuinka juutalaiset itse olivat unhottaneet, että kaikki raamatulliset ajantiedot tarkoittivat kuuvuosia, joihin luettiin 12 kuunkierrosta eli 354,33 vuorokautta.
Jatkoin rohkeasti: »Juutalaisilta näkyy hävinneen suuri määrä sellaisia tietoja, jotka ennen Rooman-aikuista maanpakolaisuutta ja orjuutta olivat olleet ylimmäisen papin ja muutamien erikoisesti eteväin rabbien salaisena yksityistietona. Sanoohan Talmud, että rabbi Akiba oli viimeinen, joka oli käynyt syvimmän tiedon paratiisissa.»