Hymyilin takaisin: »Kuinka hyvänsä, luulen vastaavani nuhteluunne parhaiten sanoilla: dixi et salvavi animam.»
Latina on sivistyneen englantilaisen vahva puoli ja shibboleth. Hän kääntyikin heti ystävälliseksi:
»Mitä kirjoituksenne käännökseen tulee, niin siinä luonnollisesti teette, niinkuin itse katsotte hyväksi.»
Asia oli sitä myöten selvä. Saatoin selkkauksia pelkäämättä laatia kirjoitukseni. Jos Nierot haluaisikin, niin hän tuskin saa tilaisuutta vahingoittaa meitä. Mutta kirjoitustyöhön, joka muuten oli ottava pari päivää aikaa, en tahtonut oikein päästä käsiksi.
Useat oudot seikat, melkein epätodellisilta näyttävät hankkeet ja niiden tuottama jännitys, tunnelma, että koko toimemme oli joutumaisillaan vaaranalaiseksi, vastavaikutus pitkällisestä olostani itämaan ilmastossa, olivat saattaneet minut pois tasapainosta. Tunsin itseni repaleiseksi, mieleni kuumeen raastamaksi. Olisin tahtonut kostaa rabbiinille — tavalla, jota hän ei ollut uneksinutkaan! — Tekikö ilmastokuume minussa tuloaan?
Kaikessa tuossa puolittain mielikuvituksellisessa ilmakehässä, joka näytti ympäröivän minua, ilmestyi eteeni ainoana selväpiirteisenä, täysin todellisena kuvana mustakutrinen tyttö punaisessa silkkivyössä, sulavaliikkeinen olento, joka ääneti kiinnitti katseensa minuun. Hän valtasi ajatukseni kokonaan. Tässäkin ilmestyksessä oli oikeastaan yksi seikka, joka kiusoitti mieltäni ja lopulta tuntui minusta tärkeältä maailmanongelmalta: — olivatko hänen silmänsä ruskeat vai mustat?
Puolen päivää olin istunut kirjoitellen ja pois pyyhkien, saamatta mitään kunnollista aikaan.
»Hyvä mies, ota kiniiniä ja pane maata!» sanoi ystäväni huolestuneena.
»Olen ottanut jo kolme täyttä määrää — korvani humisevat. Ei —
Stanleyn parannuskeino: Go on! — mars eteenpäin! — Lähden ulos.»
Viskasin kynän luotani ja menin kävelylle.