Tunsin itseni heti virkeämmäksi. Oli äskettäin sataa ropsahdellut muutaman minuutin ajan — ensi kerran kuukausimääriin — ja ilma oli puhdasta. Iänikuinen pöly oli hävinnyt. Astelin ajatuksissani, ilman mitään määrää. Kuinka olikaan, tapasin itseni niillä kujilla ja solilla, jotka johtivat rabbiinin asunnolle. Hymähdin, mutta jatkoin tietäni tiukasti eteenpäin viime kujansuuhun saakka. Tästä palasin takaisin, etsiäkseni sitä kujaa, joka johtaisi rabbiinin toiselle ovelle. Olisin tahtonut tavata, puhutella juutalaistyttöä. Kiittää neitoa!
Olin kyllä jo ennen hänen ilmaantumistaan päättänyt olla ottamatta vastaan rabbiinin kestityksiä — vastauksenikin olin jo muodostanut valmiiksi —, mutta olisin tahtonut kiittää neitoa!
Eikö raitis ilma saata häntä kävelylle? — Turhaa vaivaa! Kävelin kuitenkin vielä pitkän aikaa edestakaisin basaarien ja Omarin moskean välistä pääkatua.
Huomasin silloin hra Nierotin, joka poikkesi juutalaiskortteliin. Mieleeni johtui, että hän oli katsellut rabbiinin osoitetta, jonka isä Justinus oli minulle kirjoittanut. Lähdin seuraamaan häntä. Ei epäilystäkään, hän oli menossa rabbiinin luokse! — Hänellähän oli opaskin mukanaan! — Näin omin silmin, kun Nierot pää kumarassa pujahti sisään rabbi Jonathanin matalasta oviaukosta.
Kuinka tämä oli ymmärrettävä? Nierot tiesi, että rabbiini oli meidän julkivihollisemme.
Ei kannattanut jäädä odottamaan hänen paluutaan. Niin sukkelaneuvoinen mies kuin Nierot ei jäisi todennäköistä vastausta velkaa. Palasin takaisin kaupungille ja lähdin Jaffanportista kävelemään asemalle päin.
Täällä oli hauskaa ja väljää. Montefioren edustalla olevan sivukäytävän luona — mutta siinähän neitoni olikin! Hän oli puettuna vilppaaseen musliinipukuun, hienon eurooppalaisnaisen puvun kuosiin.
»Pyydän anteeksi; mutta katson oikeudekseni saada kiittää neitiä!»
»Minä olin silloin niin peloissani —»
»Emme puhu niistä! Ei rabbiini liene isänne?»