Mutta neiti Terho, ettekö voisi arvata henkilöä, johonka oleile kiinnitetty vielä paljon lujemmilla rakkaussiteillä, jotka kestävät — —
Elma:
(Keskeyttäen). En, enhän toki. Kunpa tietäisinkin sen.
Hervenius:
(Rohkaistuneena). Kallis neiti Terho, rakastettu oppilaani! En jaksa kauvemmin pidättää niitä tunteita, joita olen rinnassani teitä kohtaan kantanut. Vain teille minä olen näinä aikoina elänyt. Teille yksin jalon taiteeni hedelmät kantanut — —. Te näytätte hämmästyneeltä — käännätte kasvonne pois — — Kenties joku nuorempi on jalon sydämenne voittanut? Mutta armas neiti! Mitä minulta puuttuu — nuoruus ja iloisuus, sen tahdon teille soitollani tuhansin kerroin korvata. (Vaipuu polvilleen). Oi hyvä neiti, yksi sana. Minä rukoilen — —
Elma:
(Vaivoin pidättäen nauruaan). Mutta herra Hervenius! Malttakaa nyt toki. Niin paljon kuin pidänkin teistä ihanan soittonne takia, en voi teille kuulua, sillä rakastan toista.
Hervenius:
(Itsekseen) Voi sun pahuus! Taas iskin kirveeni kiveen. Mutta viimeisen kerran. (Kovaa). Kiitoksia neiti!
Elma: