Vuonna 1836 astui Lincoln esille asianajajana. Mitä jalomielisiä aatteita hän silloin toi ilmi, todistaa seuraava keräjäjuttu.
Muuan nuori mies oli tullut murhatuksi öisessä tappelussa ja toista nuorta miestä, nimeltä Armstrong, luultiin murhaajaksi. Päällekantaja todisti onnettoman rikoksellisuutta niin suurella varmuudella ja nähtävällä vakuutuksella, että tuskin mitään epäilystä saattoi olla asiasta. Koko väestö joutui raivoon. Muisteltiin nyt pieninkin seikka syytetyn elämästä, varsinkin koska hän oli ollut kevytmielinen ihminen. Jokainen riita hänen kouluajastaan, jokainen aikoja sitten unhotettu vika revittiin uudestaan ylös ja nuorukaisen virheet suurennettiin siihen määrään, että häntä kohta pidettiin paatuneen pahantekijän vertaisena. Varmana asiana pidettiin jo hänen syylliseksi tuomitsemisensa; olipa kansan viha häntä kohtaan suuri, että ainoastaan vankihuoneen-muurit voivat häntä varjella alhaison raivosta. Syytetty joutui vaarallisen tilansa kautta semmoiseen kauhistukseen ja tuskaan, että hän antautui tykkönään epätoivon valtaan.
Asiain näin surkealla kannalla ollessa sai syytetyn äiti kirjeen Lincoln'ilta, jossa tämä lupasi tehdä mitä hän voi pelastaakseen hänen poikansa. Ensimmäinen asia, minkä hän koetti saada aikaan, oli uusi jury-miehistö, sillä niihin jury-miehiin, jotka istuivat tuomareina, vaikutti yleisön mieli liian paljon. Sitten sai hän aikaan sen että viimeinen oikeudenistunto lykättiin vähän tuonnemmaksi, ja kun hän oli huolellisesti tutustunut kaikkiin seikkoihin asiassa, astui hän vakaalla luottamuksella kokoontuneen oikeuskunnan eteen.
Todistajien kuulusteleminen alkoi. Nuoren Armstrongin toiveet katosivat katoomistaan ja hänen tuomionsa näytti jo varsin varmalta. Silloin nousi Abrahami Lincoln seisaalle ja asetti todistajille muutamia kysymyksiä, jotka näyttivät olevan sangen vähän painavia asiassa. Erittäin tahtoi hän saada varman tiedon milloin ja miten rikoksellinen teko oli tapahtunut. Sitten koetti hän oikaista muutamia kertomuksia syytetyn nuoruudesta ja todistaa, ettei Armstrong, joskohta hän olikin ollut kevytmielinen, kuitenkaan koskaan ollut turmeltunut ja rikoksenalainen. Viimein osoitti hän miten päällekantaja ja syytetty olivat olleet vielä paljon suuremmassa vihassa keskenään kuin ennen syytetty ja murhattu;
Haudan hiljaisuus vallitsi salissa, kun Lincoln vakavalla äänellä kumosi päätodistajan antamat todistukset yhden toisensa perästä. Kohta ei voitu epäillä todistajan kertomusten valheennäköisyyttä. Mikä alussa oli näyttänyt varsin uskottavalta ja selvältä, huomattiin nyt olevan mietittyä panettelemista ja valhetta. Todistaja oli sanonut tappelun tapahtuneen myöhään iltasella, täyden kuun olleen silloin ja itsensä nähneen miten vanki oli tappavan iskun antanut. Lincoln taas näytti toteen ettei kuu ollut sanottuun aikaan noussut ja että todistus siis oli kokonaan löyhällä pohjalla. Hän toi esiin todistuksensa niin vakuuttavalla voimalla, että sana "syytön" jo pyöri kaikkien huulilla. Kuitenkaan ei puhetaidollinen asianajaja tyytynyt tähän siveelliseen voittoon. Koko sielullaan oli hän jo kuukausia sitten antautunut tälle toivellensa ja mikä niin kauvan oli hehkunut hänen mielessään, puhkesi nyt ilmi. Murtavalla voimalla sattuivat hänen sanansa valapattoisen korvaan ja tämä horjui kuolonkalpeana ulos oikeussalista.
Tämän kauhistuttavan kohtauksen perästä kääntyi Lincoln jury-miesten puoleen. Hän puhui heille niinkuin isille, joiden pojat olivat isättömiksi jäämisillään, niinkuin miehille, joiden vaimot olivat leskiksi joutumaisillaan; hän kehoitti heitä heidän valansa nimessä ettei antaisi turhien luulojen vaikuttaa, vaan suoda oikeutta syytetylle. Kun hän viimein muistutti siitä kiitollisuuden velasta, jossa hän oli ollut syytetyn isälle, ei näkynyt tuskin yhtäkään silmää, joka olisi kuivaksi jäänyt.
Ilta alkoi vähitellen hämärtää; vasta silloin lopetti hän puheensa, kädellään osoittaen laskeuvaa aurinkoa ja juhlallisesti lausuen:
"Ennenkuin tämä aurinko on laskeutunut on se loistava vapaan miehen ylitse!"
Jurymiehet astuivat erihuoneesensa neuvottelemaan, vaan tuskin oli puoli tuntia kulunut, ennenkuin he uudestaan tulivat paikoilleen. Ylituomari lausui sanan "syytön!"
Tunnotonna vaipui äiti poikansa syliin, mutta kysyen: "missä on minun pelastajani?" riensi poika onnellisen Lincolnin luokse. Hän oli liian liikutettuna voidakseen mitään puhua. Lincoln kääntyi akkunaan päin ja osoittaen aurinkoa, joka nyt oli taivaan rannalla, sanoi hän: