"Sentähden", jatkoi nuorukainen, muutamien kyynelten vieriessä hiljaa hänen poskiansa alas, "sentähden rohkaisin itseni ja puhuttelin vierasta, voittaen sen häpeän, joka sitä minussa vastusti. Voi, armahtakaa minun onnetonta, sairasta äitiäni!"
"Asuuko teidän äitinne kaukana täältä?" kysyi Washington.
"Viimeisessä talossa tämän kadun vasemmalla puolella, neljännessä kerrassa", sanoi nuorukainen, rukoilevasti katsellen häneen.
"Ja te ette ole vielä kysyneet neuvoa lääkäriltä. No, tässä on teille muutamia dollard'ia. Noudattakaa sukkelasti lääkäri."
Nuorukainen tarttui vieraan käteen ja kasteli sitä kyyneleillään. Hän ei voinut puhua, hän saattoi vaan soperoida sanat: "Jumala siunatkoon teitä!" Sen perästä riensi hän kiireesti pois.
Washington katseli hetken hänen jälkeensä, sitten pudisti hän päätänsä ja sanoi hiljaa itsekseen: "Ei!"
Hän meni nyt osoitettuun taloon ja seisoi kohta lesken ovella. Hän koputti sitä. Pieni kaunis poika, jonka silmät olivat täynnä kyyneleitä, avasi hiljaa oven. Washington astui sisään. Nopealla katseella tarkasti hän pikimmältään huonetta. Siinä seisoi vanha petäjäinen pöytä, kaksi tuolia samaa puulajia sekä vanha kaappi ja pöydällä oli muutamia puoleksi valmiita vaimoväen käsitöitä. Kaikkialla vallitsi järjestys ja puhtaus vaan samalla kertaa suurin köyhyys. Hyvin huonossa sängyssä lepäsi sairas vaimo.
Nämä ulkonaiset seikat herättivät vielä suurempaa liikutusta Washingtonissa. Hän astui esille sängyn luokse ja kysyi sairaalta, kuinka hänen vointinsa oli, josta syystä tämä piti häntä lääkärinä. Washington koetti puhua hänelle lohdutusta ja teki sen niin virkistävällä tavalla, että vaimo avasi sydämmensä hänelle ja kertoi hänelle kaikki ne onnettomuudet, jotka hän oli kärsinyt ja jotka hänen poikansa jo oli kertonut vieraalle kadulla. Washington kuulteli tarkkaan häntä, lohdutteli häntä ja kehoitti häntä pitämään huolta siitä että hänen kallisarvoinen elämänsä säilyisi hänen lapsillensa. Sen perästä pyysi hän paperilipun, vaan semmoista ei löytynyt. Sängyllä oli rukouskirja, lesken lohdutus. Hän otti sen käteensä ja sanoi: "Valkea lehti on joutava tästä ja riittää minulle kyllin." Hän repi sen varovasti kirjasta ulos, istuutui pöydän ääreen ja kirjoitti. Sitten tarjosi hän sairaalle kättänsä, puhui vielä muutamia lohduttavia sanoja hänelle ja läksi tiehensä. Vähän aikaa sen jälkeen tuli vanhin poika kotiinsa.
"Rakas äiti", huusi hän iloisesti, "Jumalan armo ei ole meitä hyljännyt! Jalomielinen vieras on antanut minulle viisi dollard'ia. Jumala siunatkoon häntä! Nyt on lääkäri kohta tuleva. Rohkaise mielesi, rakas äiti!" Äiti painoi lapsiansa vasten sydäntään ja pani kätensä ristiin rukoillakseen. Sitten sanoi hän:
"Sinä olet kutsunut lääkärin? Kummallista, hän on jo ollut täällä!"