Kauan äiti häntä katselevi
Mökin akkunaisen ääreltä,
Kyynelvirta hänen helmaans' vuotaa,
Povi painuu, sydän musertuu.
Katoo viimein hänen silmistänsä
Metsän korpeen pieni matkamies;
Äiti vuoteellensa kallistuvi,
Taivaan korkeuteen rukoillen.
Kelmeällä reunall' eteläisen
Päivän lamppu seisoo hymyten,
Himmentyy ja sammuu lounaisessa,
Kuumottavat latvat honkien.
Jo on tullut, myrsky vuorilt' ärjyy,
Kaikkiall' on pauhu, pimeys;
Pinta maan ja otsa kylmän taivaan
Peittyy lumituiskun kierroksiin.
Mikä ääni hirveä nyt kaikuu
Kankahalla majan ympäri?
Petoin ulvominen herättääpi
Kurjan vaimon vaisust' unestaan.
Niinkuin kirouksen kaupungista
Vimmattujen sieluin kirkuna,
Niinpä kaikuu susilauman ääni,
Parku, meteli ja ähellys.
Tämän kuulee kauhistuen vaimo,
Toki liikkumatta vuoteeltaan;
Hikihelmet kylmät otsalt' kiirii,
Kun hän hiljaisesti rukoilee:
"Pelasta mua täältä, korkein taivas,
Pelasta myös pieni poikasein!
Täällä aina ahdistua ja tuska,
Siellä rauha iankaikkinen."
Niin hän hiljaisesti rukoileepi,
Myrkyn riehuessa kankaalla,
Villin petojoukon ulvoessa;
Korkuudessa kuultiin rukous.
Tähtikirkas puol'-yön taivas kiiltää,
Myrsky raueten jo hengittää;
Äänetön, kuin lähde lehtilaaksoss',
Sinitaivaall' loistaa kelmee kuu.