Rantueen asukkaat eivät ole iloluontoisia. Harmaa, avara pinta, loppumattomuuden selvä kuva, joka kaukaisuudessa taivaan ranteesen sulautuu, vaatii heidät vakavuuteen kotona vierätellessään. Alituiset, samaan tapaan ajellehtavaiset pilvet, vaikka muotonsa puolesta vaihtelevatkin, painavat myös yksitoikkoisuuden merkin ihmiseen. Tämän lisäksi tulee hänen toimensa, joka hänen tutustaa niin vaaroihin, että kuolema pidetään oikein perheesen kuuluvana, kamalana vieraana, joka päivittäin piilee oven takana uhriaan odottamassa. Rannikon asukkaiden laulut ovat yhtä yksitoikkoisia, kuin muukin yleensä — pitkäveteisiä, surumielisiä säveliä, usein liikuttavaisia lauluja laulellaan maatöissä. Vierasvaraisuus vallitsee Saksan rannikolla. Kaikkialla lausutaan tervetulleeksi, ja jokainen perheen isä on samalla kelpo isäntä. Minä vierastelin usein aivan oudoissa perheissä, jotka minun ottivat ystävällisesti vastaan. Usein sivukulkija koputti oveen; sillekin pian auvaistiin. Varallisten vieraissa käynti on erittäin vilkas: täällä on virkamiehiä, joiden talo on ravintolan tapainen, sillä jokainen, ken yö heidän läheisyydessään tapaa, ujostelematta heihin turvaa. Usein puuttuu huoneita. Vieras ajaa pihaan, astuu eri huoneesen, josta hän viedään saliin isännälle ja emännälle esiteltäväksi. Tässä sitte pakinata pannaan usein koko ilta, kunnes viimein pöytään käydään.
Rannikon asukkaat ansaitsevat huomiota etenkin sillä rohkeudella, jolla ne pahimmillakin myrskyillä rientävät haaksirikkoon joutuneiden avuksi. Vierasvaraisuus ja kaikki muu jäävät sen suhteen syrjälle. Sillä kuinkas hän, joka niin mielellään henkensä panee alttiiksi lähimmäisensä hyväksi, voisi saitailla elämän hyvyyden jakelemisessa. Eikö hän sitä tekisi mielellään tarvitsevaisen avuksi? Luotsarit päälliköineen, joiden velvollisuutena on tyynellä ilmalla kaikkien laivojen karien ohitse ohjaaminen satamiin ja sieltä takaisin ulapalle, odottavat siellä urhoollisina pahimmassakin myrskyssä. Vihan vimmassa kuohuisat aallot pauhaten rantaan rientävät, merimiesten hätähuuto, puhurista puhallettuna, kaikuu meren pauhinasta ja jyskeestä, ja silloin tällöin taivaan ranteella välkkyvä valkea yön pimennossa ilmoittaa paikan, jossa haaksirikkoinen laiva nostaa ja laskee hätälyhtyään. Silmänräpäyksessä ottaa nyt urhoisa luotsi perheeltään jäähyväiset ja tottelee ainoastaan hätähuutoa ja velvollisuuttansa. Jumalaan, taitoonsa ja voimallisiin käsiinsä luottaen, kiiruhtaa hän ulos vaaran alaisia auttamaan. Lukemattomia sankaritöitä ovat he tämmöisissä tiloissa tehneet; jaloimmat työnsä uhraukset, joissa hämmästyttäväiset ruumiin voimat ja taito näyttäytyvät, ovat todisteina heidän avun alttiudestaan. Ihmeellinen on luotsien hengen voima ja mielen lujuus. Näitä paitsi hän ei voisikaan tehtäväänsä täyttää. Kunnia näille urhoollisille, vähäpätöisille miehille! Kunniata he saavat kaksin verroin, kun muistamme, ett'ei suuri palkka eikä muu loistava kunnioitus heitä siihen kehoita. Luotsit ovat ja pysyvät köyhiä rantuelaisia, mutta muita he eivät tahdokaan olla, koska meri ja sen rantueen keltainen hiekka ovat heille yhtä rakkaat, kuin schweitsiläiselle jäävuoret ja viheriät ruohokenttänsä, ja koska he hätäisiä auttavassa työssään, joka vierasta hämmästyttää, näkevät vaan sitä, jota muut sanovat päivätyökseen. Ja eikö se ole liikuttavaista, kun sydän on kiinnitetty kolkkoon, jokaiselle vieraalle kammoittavaan maapalukkaan? Me puhumme tässä varsinaisesta rannikosta, juoksuhiekasta, joka ympäröitsee merijättöä (marsch-landet), mistä sitte ylhäisempi maa alkaa. Täällä ei yksikään lehti puhkea, täällä ei mikään vilja vihannoi. Paikka, jonka tänä päivänä heikot heinän piikit peittävät ja jossa eläimet järsivät, on huomenna tuulen tuudittama meri. Meri kun paisuu ja riehuen rantaan rientää, silloin asumukset kuohuvista aalloista kohoutuvat, juuri kuin laivahylyt meren kareilta. Monen majan silloin vesi vie; mutta toisessa kuitenkin asukkaat säilyvät. Rauhallisina he odottavat kohtaloaan. Mutta mitä he odottavat? Miksi he eivät muuta sinne, jossa runsas hedelmä palkitsee maamiehen vaivannäön; sinne, jossa kukoistavimmat niityt ulottuvat aina lemuaviin lehtoihin; jossa viinimäet viljavainioita ympäröitsevät ja jossa ihmiset elatuksensa monitta vaivoitta saavat? Rannikon asukas ei jää näihin kysymyksiin meille vastauksen velkaa, vaikka hän sitä ei sanokaan. Hän on harvapuheinen. Hän hymyilee, puree kovasti mustaa leipäänsä; katsahtaa taivaisin ja meren ulapalle. Hän säilyy. Meren ja taivaan herra varjelee hänen. Niinpä vuorelainenkin tupansa rakentaa synnyinseudulleen, ja tahtoo tulla haudatuksi sen viereen, vaikka vuoren putoamaisillaan oleva lohko olisi kuinka peloittava ja keväimen ja syksyn lumivyöryt kuinka kammoittaisivat. Mitä vähemmän meillä on, sitä enemmän hiukkaistakin rakastamme.
Hamburg.
Kartalla Hamburgi näyttää jotenkin vähäpätöiseltä, vaikka ottaakin se 7 neliöpeninkulman alan; mutta sen edullinen asema on siitä kuitenkin tehnyt mitä arvoisimman maailman kauppapaikan. Nykyjään asuu siellä noin 400,000 asukasta.
Kaarle suuri päivinänsä jo näki ne etuisuudet, joita tällä kalastuskylällä, josta Hamburgi sittemmin yleni, jo silloin oli. Sentähden hän rakennutti siihen linnan ja kirkon. Jo 13:lla vuosisadalla Hamburgi oli niin voimallinen että se yhdessä Lübeckin kanssa taisi pitää laivastoa ja sotajoukkoa kaupan suojelukseksi.
Laivalla kaupunkia lähestyissä, nähdään Elbe-joen oikealla rannalla sanomattoman suuri mastometsä; ilmassa liehuu kaiken karvaisia ja kaikkien kansojen lippuja; niiden väleillä suuret purjeet leijuelevat ja mustat savupilvet höyrylaivojen piipuista kumpuilevat. Takapuolella muhkeat makasiinit rehentelevät. Rannoilla, joita muurit rajoittavat, aaltoilee ylös ja alas ahkera ihmisjoukko kaiken karvaisena ja kaikenmoisissa puvuissa.
Täällä tavaravaunut työläästi junnaavat rantakatua ylös; niiden välitse ratsastajat ja herrasvaunut pujoitteleivat. Kantajat karjuvat; merimiehet laulavat; kaupustelijat tarjoilevat tavaroitaan; varkaat kaivelevat vieraiden taskuja, ja joutilaat ajan viettäjät ajellehtavat pitkin katuja. Kaikkea kaunista ja kallista, mitä maa tuottaa, on täällä pinottuna mahdottoman suurine aameineen, raudoitettuine arkkuineen ja koppineen. Miljoonien maksavia tavaroita nähdään vaan kaduille ladoittuina.
Paitsi ihmisiä, tunkeutuu Elben rannalle myös kaikenlaisia laivoja vieri viereen. Muutamat tahtovat lujat kytkyensä katkaista ja tunkeutua virran syvään vuolteesen; toiset kokevat rantaa kohden, pyrkien kaivannoihin, jotka johtavat kaupunkiin; toiset taas etsivät mukavampaa asemaa eli ohjaavat tietään tullihuoneelle. Suurien, merta kyntävien laivojen välitse kiitävät kontoolivenheet ja kalastajain ruuhet edes ja takaisin. Sisämaan ukko katselee rannalta näitä sydän kourassa; sillä jokaisena silmänräpäyksenä luulee hän niiden yhteen iskevän ja kumoon keikahtavan. Mutta katso! Ne kääntävät aina oikealla ajalla ja vaaran välttävät.
Päivät päästään voisi seista rannalla ja tätä elon hyörintää katsella. Tuolla tulee kömpelö kolmimastoinen brasilialaisine tavaroineen; tuolla kiitää solakka höyrylaiva Kapmaahan; valaiden pyynnistä palautuneen laivan vieressä heilahtelee tuolla muhkea Itä-Indiassa purjehtija, ja Amerikalaisen kauppalaivan sivuitse kiitää Englannin postilaiva. Mikä laivain kytkyitten narina, köysien räminä ja mikä purjeiden lopina! Tätä kaikkea vielä katteinien huudot ja merimiesten pitkäveteiset laulut säistävät!
Ääretön laivojen paljous käy Hamburgissa vuosittain. Moni näistä tulee Euroopan ulkopuolelta. Jokaisena vuotena käytetään siellä miljoonia kahviin, tupakkiin, raakaan sokuriin, riisiin, indikoon, pippuriin, puuvilloihin, viiniin, vuotiin, kirjoituskyniin, korkkiin, kynttilöihin, suoloihin, lihaan, rauta- ja vaskitavaroihin, hopeaan ja silkkiin, aivinaan ja saipuaan, neuloihin, lankoihin ja karttuuneihin y.m. Kuinka monta kättä näissä työskentelee!