Vegan miesten oli hyvin vaikea heihin tutustua, he kun eivät osanneet Venättä eikä muuta Euroopan kieltä. Yhden ainoan pojan he tapasivat, joka osasi kahteentoista asti lukea Englannin kielellä; sen hän oli tietysti oppinut Beringin salmen takaisilta Amerikalaisilta, joiden kanssa he kauppaa käyvät. He näyttivät olevan pakanoita tahi jopa aivan uskonnottakin. Eräällä miehellä oli tosin risti, mutta aurinkoon päin näytti hän rukouksensa lähettävän. Paperirahaa eivät he tahtoneet ottaa, ja helisevää rahaakin vaan sillä ehdolla, että niissä oli reikä, josta ne korvarenkaiksi tahi keulakoristeiksi ripustettaisiin. Heidän hiuksensa oli päänahkaa myöten kerityt.
Tupakin he olivat Amerikalaisilta valaskalan pyytäjiltä oppineet tuntemaan, ja pitivät sen niin suuressa arvossa, että ensin sen purekselivat, sitte kuivasivat korvainsa takana ja viimein polttivat pienissä omatekoisissa piipuissaan. Heidän rannassaan ei laivaa koskaan ollut nähty, ja sentähden onkin helposti ymmärrettävä, kuinka pian vieraiden tulo levisi koko rauhaisen kansan kaikkialle ja houkutteli utelijaita Vegan talvisatamaan.
Eräs Vegamatkueen jäsenistä kirjoittaa Tsjuktsjilaisessa kylässä käynnistään näin:
Eräässä teltassa mies seisoi rekeänsä korjaamassa samalla, kuin melkein alaston talon emäntä ja aivan alastomat lapset pistivät päänsä esiripun takaa kaikkein pyhimmästä — peräteltasta, ollen kyynäskolkkasillaan laattialla, ja kaikki kymmenen eli ainakin viisi sormea suussa töllistävät kaikki suurilla, ruskeilla silmillään tulijaa; hiljaa kuuluu emännän huulilta: "kaukau!" (ruokaa) ja kuin matkustaja sattuu leipäpalan taskustaan löytämään, huutaa koko kööri: "kaukau! tsjelup!" (hammastupakkia), ja pian onkin kaikki taskut tyhjät äänen vähintäkään laimenematta. Isäntäkin pitää silmällä, ett'ei piippunykänsä jäisi tyhjäksi, vieraan omaansa pannessa, ja lyhyen kanssapuheen, tavallisesti: jäiden lähdöstä, perästä rietaantuu perhe uudestaan.
Matkustus Siperian virroilla.
Minä jäin venheen perämiehellä ja 8 soutajalla varustettuna Irkutskista Jeniseiskiin mennäkseni Angara- ja Ylä-Tunguska-virtoja pitkin. Venheen keskelle oli rakennettu pieni kajuutti eli katos. Tämän etupuolelle voi neljä pitkää airoa sovittaa, jos soutaa tarvittiin. Peräsimenä käytettiin julman isoa hirrestä tehtyä airoa, jota perämies ja yksi miehistä hallitsi. Siperian virroilla yleensä on hyvin verkallinen juoksu; mutta kun ne tulevat vuoriseuduille ja kallioiden väliin ahdistuvat, kiiruhtavat ne kulkuansa ja koskinakin kohisevat. Koskenlaskemiseen valmistaumisessa on jotakin juhlallista. Koskea kun lähestytään niin, että pauhina kuullaan ja aaltojen hyrske nähdään, käskee perässä pitkä mela kädessä seisova perämies soutajata ottamaan aironsa venheesen. Sitte hän sanoo: "rukoilkaat Jumalaa!" ja kaikki miehet liittyvät kajuutissa olevaan pyhän kuvaan päin, kumarrellen ja ristiä tehden. Viimeksi perämies lujalla äänellä lukee lyhyen rukouksen. Sitte miehet käyvät taas airoilleen, ja, huudettua: "soutakaa lujaa!" vetävät airoillaan tarmonsa takaa. Voimat ja mielet jännittyvät sitä enemmän, mitä likemmä koskea tullaan. Luotsi nousee kokassa seisoalleen ja antaa valkoisella, yhteen käärityllä huivilla perämiehelle merkin joko pitäen sitä päänsä päällä taikka vie sitä vasemmalle tahi oikealle. Huutaminen tässä, näet, ei kuulu kosken kovan kohinan tähden. Neljä miestä seisoo perässä melansa sivulla ja tähtää tarkasti luotsin jokaiseen viittaukseen, voidakseen kohta sitä seurata. Jos koski on hyvin kova, asetetaan sitä paitsi kaksi miestä kokkaan, että venhe viittausten mukaan voitaisiin hallita. Veneen anturan pitäminen virran suunnassa on tässä pääasia. Jos alus kääntyy syrjitttäin, on hukka matkassa. Viimeinkin tulemme ensimmäiseen kuohuun; siinä otetaan tavallisesti airot venheesen; kaikki seisovat jännittävässä odotuksessa; venhe alkaa kiikkua, hyrskyt kiihtyvät ja jäntereet, raudan koviksi pingoitettuina, odottavat luotsin viittauksia oikealle ja vasemmalle. Jo huudetaan: "lujasti, lujasti!" jollei pursi kylläksi kiidä. Hyrskyt hälvenevät viimein; luotsi laskeutuu kokasta alas ja, pyyhkien otsaltaan sielun ahdistuksen tuomaa hikeä, menee lähimmäisen matkustajan luoksi ja sanoo: "minä onnittelen teidän vapaasukuisuuttanne!" ja sitte hän onnittelee perämiestä. Kaikkialta huudetaan: "Jumalalle olkoon ylistys!" ja nyt taas kielet, jotka tähän asti ovat mykkiä olleet, uudestaan liikkumaan. Ilo ja nauru nyt ohjat höllittää. Tästä todellakin voi sanoa, että kahden pystysuoran kallion välitse kelkkamäkeä lasketaan venheellä, jossa 20-30 mieheen istuu. Kiikkuen kuohuvilla aalloilla silloin venhe lentää kiivaammin, kuin hevosen hurjinta vauhtia. Tämä ei kuitenkaan ole vaarallista, jos virrassa vaan on kylliksi vettä ja perämies toimensa tekee.
Itä-Aasian arot.
Maailman suurimmat arot ovat Altai- ja Himalaja-vuorien, Kiinan muurien ja Aral-järven välillä. Muutamat ovat ruohoaroja, toiset nesteisillä, alituisesti kukoistavilla kali-taimilla kaunistetut ja vielä monia peittää suola, joka äsken sataneen lumen näköisenä savikot silaa. Näin nämä äärettömät arot eri paikoilla erilaisina laajenevat.
Itäisessä Tibetissä on hiekattomia ruohoaroja, joilla hienovillaisia vuohia, lampaita ja sarvikarjaa tuhansin tepastelee. Polttava on kesäisen auringon valo näillä metsättömillä tasangoilla. Ilma on kirkkaimmasti läpikuultava ja taivas niin siposininen, että se näyttää melkein mustalta, niinkuin yöllä. Tähdet näkyvät selvään ja välkkyen niinkuin ne olisivat pieniä auringoita. Etelä-Tibetissä ruohokasvit vähitellen muuttuvat paikka paikkaiseksi ja sen autiot vuoret ja ylätasangot ovat kammoittavia. Jylhä yksinäisyys valloittaa nämä synkät sydänmaat, joissa ei ainoatakaan puuta, ei edes muutaman tuuman korkuista pensastakaan ole. Lokakuussa, jolloin sen niukka ruoho vielä kokonaan kuivaa, näyttää koko seutu palaneelta ja mustalta. Sanomattomalla voimalla väkevät, kuivat tuulet puhaltavat täällä paljaiden kallioiden välitse; pyrylumi täyttää ilman ja hautaa kylmästä kontettuneen matkustajan, jonka tuisku yöllä saavuttaa. Pohjainen Mongolia on täynnä havupuu- ja poppeli-metsiä, ja kaloja sen joet kihisee. Metsissä villisiat ja hevoset mellastavat, karhut, sudet, jänekset ja oravat oleskelevat. Hevoset ovat pieniä, mutta väkeviä. Kaksikyttyräisiä kameleja ja suuria lammaslaumoja siellä tavataan, hirssiä, ohria ja vehniä viljellään, vaikka tosin niukasti.
Vieläkin kummallisempi on Gobin suuri erämaa, joka on koko Saksan maata avarampi. Äärettömiä, pienillä kivillä tahi hiekalla peitetyitä aloja täällä leveää. Ne ovat tasaisia; ainoastaan paikoin pienet puuttomat töyrät niistä nousevat. Eräs suolainen alanko, joka idästä länteen koko sydänmaan halkaisee, sanotaan Schamo'ksi eli hietamereksi. Tästä länteenpäin on Hanhai eli kuivameri — jylhä lentohietainen tasanko, jolle tuuli tuiskuttaa suuria hietaharjuja. Täällä, niinkuin kaikilla hieta-aavoilla, aurinko tulena polttaa, eikä koskaan sada. Gobin länsipuolella ja sen reunoilla rehoittavat mehevät laitumet, joilla härkäin, kamelein, lampaitten ja hevosien iloisat laumat mellastavat. Lännempänä tavataan vielä hedelmättömiä erämaita ja kolkkoja vuoria, joilta sarvikarjat ja lammaslaumat saavat niukan ravintonsa.