"Sinä olet ihana neito", sanoi metsän nuori Jumalan-poika.
"Niin olenkin", vastasi Helkki, vähän hämille joutuen.
"Oletkos Tapiolasta kuullut? Se on komea linna, akkunoilla varustettu, mäellä, pihlaja-metsikossa. Siellä asuu metsän lempeä haltiaväki; siellä myös löytyy mettä ja viljaa runsaalta. Ylisillä on koreat arkut, täynnä silkkivarusteita, hopeata ja kultaa".
"Olen kyllä kuullut", vastasi Helkki poimimasta hereten.
"Tahdotkos, neitonen, Tapiolaan tulla, Siniviitan kartanoihin? Minä annan sinulle hopeatuvan, punaiset nauhat ja mesi-arkun".
Helkki nauroi, että hampaansa kimaltelivat. Ei virkkanut mitään.
"Kuinkas mietit?" kysyi häneltä nuori haltia, Huippanan soma poika.
"En mieti mitään. Kyllähän siellä olis hupaisa olla".
"Tuleppas minun kanssani! Rupeappas minun morsiamekseni, kainaloiseksi kanakseni. Minä ensinnä vien Sinun Mielikin kultatupaan. Ihana ja lempeä on Mielikki, Tapiolan vireä emäntä. Minä annan Sinulle kultariskot kourittain".
Helkki nosti tuohisensa maalta. "Ei, Ei! Hyvästi jääköön armollinen haltia!" sanoi hän. "Minulla on kotonani hyvä kyllä".