"Kuule, kaunis ihmis-puoli, armas kukkasuu! Tapiolan pihoilla kasvaa tuuheoita pihlajapuita, joitten vertaisia ei koko Suomen niemellä löydy. Sinne tekevät satakieliset pesiänsä, siinä ne ihannellen lauloivat. Tuleppas heinä-kuussa niitten helkyttelemisiä kuuntelemaan, Tapiolan tupia pihlaja lehvakoilla soristamaan".
"Minä en tahdo luopua talostani, siskoisistani, kylän pojista ja kylän avaroista kedoista. Niissäkin kasvaa pihlaja-puita, vaikka ei Metsolan vertaisia. Siitä yönä, jona ei lopu päivä eikä al'a yö, me niillä soristamme meidän rakkaat pirtit, vaikka ei kulta niissä kiiltele, eikä hopeata helise".
"Eikö teille Tapiola ole rakas?"
"On se meille rakas!" Helkki neitosen silmäluomet olivat laskeutumaisillaan.
"Sinä olet soma neito", sanoi haltia. "Minä kuin Sinua katselen, ajatukseni kokoutuvat Sinuun, niinkuin valkea vaahto kosken pyörtehen kokoupi. Lähde kanssani Tapiolan kauniiksi kukaksi, Metsolan maita ilahuttamaan, rupea minun naisekseni, Nyyrikin lempi-linnuksi!"
"Minä olen kodon neito, kylän komea kukka, minä en lähde muita seutuja ilahuttamaan; oman kylän käki mulle jo keväillä lempeä kukkui, nuorukainen ja minä kuuntelimme sen ääntä; hän sai sydämeni", sanoi Helkki ja asteli nopeaan sieltä. Asteli aina nopeammasti mäki-maata myöten, että pian tuli kankahalle, jossa alkoi juosta hurratella kotia päin.
Pirttiin tultuansa kaasi hän tuohisensa maljaan talollisille ihmeteltäväksi ja kertoi, juoksustaan vielä punottaen ja läähättäen, että oli tavannut metsän nuorta haltiata ja mitä kaikki se oli sanonut. "Sepä oli kumma" miettivät akat ja ukot. "Sinulle tulee onnea elämässäsi", akat edustelivat, "koskas näit haltiaväkeä, kuin kävit metsän viljaa noutamassa".
Kaikki neitoiset ja veikkoiset ihastuivat siihen komeaan kertomukseen Tapiolan linnasta. Helkki sai istua heidän keskellä pöydän ääressä kuin runoniekkainen. Ja kun he kuulivat, kuinka Nyyrikki oli ollut hyvä hänelle, luvaten antaa hopea-tuvan ja mesi-arkun, jos tulisi Tapiolaan, kiittivät he suuresti haltiaväen lempeyttä ja suosiota ihmispuolia kohtaan. Määrättiin tehdä kiitosruno, ja että neitoiset illalla sitä laulaisivat pyhän puun ympärillä. Poi'at ja neidot tekivät yhdessä runon, jossa he ylistivät Nyyrikki-haltiata, anoen että hän vastakin kävisi heidän tienoilla, tuomassa kanssaan puitten menestymistä ja metsämiehen varaa. Metsät kyllä menestyivätkin ja metsämiehet saivat kyllältä metsän viljaa, vaan ei kukaan enää niillä tienoin nähnyt Nyyrikkiä. Tytkivällä sydämellä ja punottavilla kasvoilla kävi moni neitonen hellällä heinäkuulla mesimarjoja poimimassa, vaan punakypärää ei näkynyt. Mihin se sai? Menikö se Tapiolan tuville, Metsolan maille yksinäistä elämää viettämään, vai vieläkö se näkymättömänä oleskeli entisillä olopaikoillaan, Helkin kylän tienoilla? En tiedä.
Suksimiesten Laulu.
Ylös Suomen poijat nuoret. Ulos sukset survaiskaa! Lumi peittää laaksot, vuoret Hyv' on meidän luikuttaa! Jalka potkee, Suksi notkee Sujuileevi sukkelaan!