Jos kuolisin kun tuoksu kukkien, Hajahtaen povesta ruusukaisen Kohottimilla kukka-ilmojen Uhriksi alttarille Taivahaisen.
Jos kuolisin kun kaste laaksossa, Jos aamuliekit lemmitellä saisi, Woi, jos kun häntä päivä polttava Kyllästynyttä sieluani joisi!
Jos kuolisin kun ääni taukoaa Kielillä kaikuvilla kanteloisen, Ku tuskin vasken vallasta vapaa Rintahan haihtuu soittajan iloisen.
Et kuolla saa kun ilta kultineen. Et huku tyyneen tähtien tavalla. Et vaivu niinkun kukkanen uneen. Sula ei sielukkana palavana.
Sä kuolet kyllä, tuikki tummahan, Mut murhe murtaa voimasi esinnä. Sulosti nukkunevi luonto vaan, Rikkoihin riutuminen ihmisrinnan!
1856.
Elo on haamu haihtuvainen.
(Thomas Moore).
Elo on haamu haihtuvainen, Ilomme hymy-huulillaan. Ja kaihon itku katkerainen On valhe kai kavaltavainen — Totinen ompi taivas vaan.
Jos kirkas kunnia-loistehemme, Pian sen pilvet peittävi; Ja kasvoin hohto, riemut lemmen, Ah, kukkasiksi haudallemme — Ijäit vaan taivas loistavi.