Kerta seisoin, niin näin unta, Meren reunal vieraas maas; Etääl siinti koti-ranta, Sinne mielin tulla taas.
Mutta uni, joka ensin Wei mun maastain, immestäin, Hänen siivillänsä lensin Jälleen koti-maahan päin.
Siirsin mielel intovalla Pojes Suomeen ihanaan, Siirsin vinhast pilvein alla. Siks kuin löysin kunnasmaan.
Tuima tuuli pilvet poisti Kaunis päivä paisto taas; Wuori loisti, viita loisti, Koski pauhas koti-maas.
Impein eteheeni väikky: Silmä iski salamoi, Kiharien yössä läikky Otsa niinkuin aamun koi.
Ihastelin otsan aamuu, Mesi-huulii suutelin. Suutelinko taivon haamuu? Hekumasta heräsin.
Kaunisnummella.
Tapauksen tahdon kertoo, vaikk'ei juuri Ihmeellisen, mutta lempeän ja hellän.
Äiti, lapsi helmas, illan paistees nukkui Kaunisnummen kankahalle. Korkeet hongat Humisivat ympärillä, päivän loimo Länteen kallistui ja pilvet purjehtelit Lumi-valkoisina sinertäväl taivaal. — Aurinkoa, joka kuumoittaa jo vaisust Puitten välis, lapsi ihastelee; Luulee että hän sen käsittäis, ja jättää Uneksuvan äitins, lähtee kulta-pyörää Hongan oksalt ottamaan ja katoo metsään. Äiti heräyy ja pelol lastans kaipaa, Rientää häntä etsimään ja etsii tuskal Illan himeydes ympär Kaunisnummee. Huutaa ei hän tainnut, sillä ääni Säikäyksest lankes. Waitina hän juoksi Kanervaista maata myöden: poski poltti, Weri suonis riehui, tuskan hiki-helmet Juoksit otsalt ales. Se oil' sielun märsky, Joka äänetöinnä ärjyvi ja polttaa. — Wimmasta hän pyörtyy, mutta äitin-lempi Iskee tulta taas ja mieli kirkastuvi Ja hän nousee, etsii kiivaammin kuin ennen. — Mutta koska illan hymyilevä lamppu Sammui töyrään taakse, seisoi lapsi yössä Kummastuneena ja sydämmessä pelko. Lähti jälleen astelemaan äitii kohden, Astelikin ahkerasti, mut joutui aina Samaan paikkaan, josta vasta lähti. Yö jo pimeni ja epäilyksen tuska Lapsen käsitti ja itkemään hän päätyi; Itkun saattoi äitin korviin lempee kaiku. Äiti riensi vilkkaasti kuin öinen haamu Ääntä kohden, löysi lapsens kanervistost, Kääri hänen helmohins ja ilons Muuttui niinkuin vaisuks unen-näöks. — Mutta aukenivat lopult kyynel-lähteet, Että kiiriit helmet kirkkaat sammuttamaan Posken polttoo. Kelmeys nyt kaunis väikkyi Kasvoillansa niinkuin itä-pohjan reunal, Jossa valkeni jo päivä, sillä pian Pohjolassa katoo kesä-yösen hämär'. Kelmeempi kuin ennen äiti oli, Kelmeempi kuin ennen lapsi äitins helmas; — Mutta hellemmin kuin ennen tytkyi sydän Sydänt vastaan somas hiljaisuudes. Myrskyy seuraa tyyneys, mut tyyneydes Kävi onni-autuu'n hymisevä tuuli, Hieno niinkuin louna-tuuli, Joka, tultuansa yli vilja-pellon, Lähenevi meitä viherjäisel niitul.
Suvilaulu.