Kauneus sen Hetken kesti vaan; Eipä aikaa kukoistuksen Ihmis-kukkakaan Saanut kestäväistä täällä; Hänkin kohta myrskyn säällä Surkastuu ja hautaan kaatuupi Ja myös vihdoin maaksi maatuupi.
Sä, kuin loit mun Maasta maailmaan, Suo mun puhtahana ruusun Lailla loistamaan! Että, kuin on mennyt multa Kukoistuksen aika-kulta, Jättäisin myös muiston armahan Tänne, vaikka vaivun hautahan.
Kanteleeni.
(Thomas Moore.)
Nyt kanteleeni kerta vielä Ma kieliäsi viritän Ja kanssas ehkä murhekiellä Myös veisaamaanki yritän. Ei riemu ääntä anna sullen; Kuin sulot soitot Sionin Kahleissa Israelin ollen, Sä soit vaan surusävelin.
Vaan sitten kuin ma viime kerta Sun soivan kuulin, rauhakin On käynyt meidän maata, merta Ja sytyttänyt sieluihin Tuon tulen toivon, jonka leimu Jo turhaan taas on rau'ennut. Vaan sulle, muilla kun oil riemu Ei riemun taivas au'ennut.
Ken iloo tehdä taisikahan Sun kielilläsi kantele! Kun joutsen viihtyy kuolemahan Ei iloo leivo laulele. Ja vapautta kuinka saisin Sun soimaan kannel-kultainen, Kun seppeleiskin kaunokaisin On milt'ei kahleen kaltainen!
Ah riemua, jos vielä saisin Jos hetkenkin vaan huokua, Niin mailmalle näyttää voisin Kuin herttaisesti kaikua Tää armas kanteleeni voipi Myös murheensakin ajalla — Kuin pakahtunut patsas soipi Eikyptin korven sannalla.[1]
[1] Dimidio magicae resonant ubi Memnone chordae.
Iltasella.