Hän tuskissansa riensi sentään vielä Nyt Luojan luo ja hälle lausui näin: "Ah, armas Luoja! nyt oon mieron tiellä! Mä poikais paras osatt' yksin jäin."
— "Jos unelmien maassa muuta mietit, Kuin muill' oil saalis", Luoja vastasi, "On vikais oma — vai miss' aikais vietit?" — "Mä seisoin", lausui hän, "sun luonasi."
"Mä katselin sun kasvois kirkkautta. Maailmaa siis muistaa en mä tainnut; Ja kuunnellessain taivaan sointoisuutta, Kutsuais ei korvain kuulla voinut."
— "Ei antamista nyt oo mitään mulla, Jo kaikk' on viety, meret, vuoret, maat." Niin lausui Luoja, "vaan jos tahdot tulla Mun taivaasein, sinn' aina tulla saat."
Ossianin laulu auringolle.
(Lopussa runoelmaa Carhonn ).
Arvidsonin ruotsalaisen käännöksen mukaan.
Oi kulkija taivahan tein, Kupera kuin urhojen kilpi, Kust' on valos ruostumatoin, Ikunen, oi, paistehes, päivyt? Kun kuljet kirkkaussais, Tähet tieltäs kaikk' katoaa Ja piiloon kalpea kuu Pakenee pois pilvihin lännen. Ypöyksinäs Sä vaellat — Ken tohtisikaan toveriksi? Korkea kaatuvi tammi, Murskaks kalliokin murenee, Noustuahan meri taas alenee, Vuoroin taivahan kuu katoaa, — Sinä yksin voittajana vaellat, Kuljet riemuten kirkkaudessas! Myrskyss' synkistyy mailma Säikähtäin jyrinää, salamoita, — Kasvos pilvest' tirkistelee Taivasten myrinää myhäellen!
Silmäni, voi! sua nähdä ei saa, Taida ei kasvojasi tähystellä! Pilvivuoteheltais Itämaissa Aamuin kuin kohoat hajahiuksin, Taikka Lännessä lähenet Vavisten pimeät meren portit. — Lienetkös vai kaltaisenain, Mahtava hetken ja toisena marras? — Rientäös riemuten päivänen siis, Riemuten vierrös nuoruen voimin. Vanhuus synkeä on sulotoin Kuni kuun valo kalpeaposken, Sitä koska hattarat himmentää, Utu harmaja hautoja peittää, Pohjanen parkuvi kankarehilla Ja vaivoin astuvi matkaaja mies.
Kultain ja miekkain.