Kun mua Herra paimentaa, Ei multa mitään puutu; Hän laitumelle johdattaa, Mi milloinkaan ei muutu. Ain' nurmet onpi nuorena Ja lähde aina tuoreena Sanansa laitumella.
Jos kuinki myrsky pauhoaa, Tää tyynen' onpi keto; Ei rikkomahan rauhoa Voi tänne päästä peto. Sen paimenemme torjuvi Ja hämärässä horjuvii Lohduttaa lampaitansa.
Äl' anna Herra haipua Mun karjastasi kauvas Eik' eksyteille taipua, Vaan nosta paimensauvas, Sill' uhkaellen häristä Tai mua lyöden väristä Sikskun ma käännyn jälleen.
Ei häpeähän häätyne, Ket' armokätes johtaa Siis päiväni kun päätynee, Niin kuljen, Herra, kohta Sun kanssas taivaan karsinaan Sun luonas aina asumaan Ijäisess' autuudessa.
Kun. Taav. ps. 42.
Niinkuin peura janossahan Lähtehelle himoaa, Sieluni niin tuskassahan Herrahansa haluaa; Pyrkii luokse Jumalan, Eläväisen Jumalan. Ah, ah! koska pääsnen kerran Kasvoi katsomahan Herran?
Kyyneleet on ruokanani, Juomanani päivin, öin. Pilkka pistää: "Jumalasi Miss' on nyt näkymätöin?" Näissä murhemiettehin Sydän tulvaa silmihin. Jumalan, ah, joukon kanssa Miilloin pääsen majahansa?
Vaan miks' suret sydän kurja, Miksi liehut levotonn'? Vaikka mailma kaikk' ois nurja, Heikon turva Herra on! Kasvos kääntää puoleheis, Huojennusta huoleheis Kerran armons antaa. Siitä Ijäti saat Häntä kiittää.
Luojain! niinkuin luodon päällä Istun tässä tuskassain, Koska meri myrskysäällä Riehuin ryntää rantahain! Hyrsky kuohuu kauhiast', Aallot aivan ankarast' Vastahani vyöryy, pauhaa. — Herra, Herra suo'os rauhaa!
Sakin kuinkas, kallioni, Hädässäin mun hylkeät? Katso, kurjan kasvohoni Vihansuovat sylkevät! Sydämeni raukeaa Kuullen pilkkaa kauheaa: "Kuss' on nyt ken avun luottaa? Herrallasi, hullu luota!"