Siis aik' on tullut käydä kodistain Ja rakkaus ja rauha jättää teidän; En kauhulla mä lähde, armahain! Kun teidät nyt mä Herran huomaan heitän.
Sä isäin armas! mielessäis mit' on, Sen silmästäis nyt nään mä suruisesta; Sä suret, voimas' ett' on voimaton Ja jäsenesi jäykät vanhuudesta.
Sä kilvoitella vielä kultaisen Maas' eestä soisit, kuollen kunnialla; Sen vuoksi sielus' on sun suruinen Ja rinta raskas huokaa huolen alla.
Vaan vaikka voimas onkin rauennut Ja kukkais kuihtui alla syksyn hallan, Niin majastais ei miehuus paennut Viel' oo, sen vannon eessä Kaikkivallan.
Jo lapsukaisna kuulin huuliltais Kuink' isille on maa tää kallis ollut; Ain' asti siitä mietin: "ah ken sais' Elää kuin he" — se riemu-aik' on tullut.
Ja kultain armas! kuin mä näin nyt nään Sun kyyneleissä, hellän hempukkaisen! Mä tiedän kuolla eestä maamme tään, Ei kallihin, vaan eestä taivahaisen.
Mä riemulla nyt vielä muistelen, Kuink' aina murhe multa viihtyi aivan, Kuin kuulin ääneis ja sun kantelen, — Kuin harppu Saulilta vei sielun-vaivan.
Kuin kunniasta muinoin kuuntelin, Niin rintain aaltoili kuin järven laine; Sun näin, niin lempi — kohta huomasin — Oil suurempi, kuin kunnia ja maine.
Siis riemulla mä riennän miekkahan! Nyt lemmen kylvön elonaik' on mulla; En lempee, kunniata saakahan Nyt muualla, kuin urhoin vainiolla.
Kannel Taaraan linnassa.