Melkein kahdeksantoista sataa vuotta sitte oli Schveitziläiset Roomalaisten ylivallan alla, vaan pidettiin näiltä korkeassa arvossa heidän mainion urhoollisuutensa vuoksi ja saivat heiltä lahjaksi monen edun, jota ei muille kansoille suotu. Niin oli heillä omat esimiehensä ja valittunsa jokaisesta paikkakunnasta, tulivat tuumille kokoon, yhteisiä asioita neuvottelemaan, aivan kuin nykyisin kuntien neuvokunnat; linnakin, maan avain, oli heillä Alemannia vastaan omin väkin miehitettynä. He ylpeilivät urhoollisuutensa vanhaa mainetta, vaan että vanha maine on kuin ruostunut kilpi, jos ei se voima säilytetä ja hoideta, joka sen ansainnut on, ajattelivat nämät yhtä vähän kuin kahdeksantoista sataa vuotta sen jälkeen heidän lastensa lapset.
Silloin oli maa hedelmällisempi ja tihiämpi asukkaista kuin muutamia vuosisatoja myöhemmin. Roomalaiset rakastivat ja kunnioittivat sitä, tulivat usein sinne asuntoa nostamaan itselleen. He rakentivat sen läpi maanteitä; he tunsivat sen arvon sodassa. Kuumassa Afrikassa, ylöllisessä Aasiassa kootut rahat menettivät he mielellään ennen kuulumattomalla tuhlaamalla Helveetian viileissä laaksoissa, ja virkistyivät Afrikan varista Helvetian voimia antavassa ilmassa. Hupinsa, elämänlaatunsa veivät he muassansa kaikin paikoin, antoivat kalliita aterioita — ja nuot oivalliset vuorimullot siinä eivät pitäneet halvimpaa siaa, — rakensivat komeat amphiteaterit, ja pauhaava Aare virtaili muurien ympäri, joiden aloja vuoret ympäröitsivät. Vindonissan amphitheateriin sopi kaksitoista tuhatta ihmistä, ja siinä ei kuitenkaan ollut pääkaupunki. Helvetialaiset etsivät silloin Roomalaisilta elatuksensa, niinkuin nykyisiin Schveitziläiset ulkomaalaisilta, ja niinkuin yksin-kertainen kansa ainakin ylöllisen ihmisosan turhuudella elää. Vaan eivät ainoastaan omassa maassa rikastuneet rikkaitten tuhlaavaisesta tyhmyydestä; niinkuin mehiläiset kokosivat he mettä omien ketojen ulkopuolelta ja kantoivat sen majoihinsa sisään. Jo niinä aikoina kuletettiin mäntyjä Helveetiasta Rheinin virtaa alas aina valtamereen asti, ja juusto oli kuuluisa niin kauas kuin Roomalaisia tuli, joita silloin löytyi koko tunnetussa maailmassa. Siitä syystä oli silloin Helveetiassa moni komea kylä ja moni iso kaupunki joista nykyjään vaan suurimmat tunnetaan nimeltä, joissa Roomalaisilla oli päämajoja; ne ovat Wiflisburg, Wendisch, ja Baselaugst. Myöskin löytyy Roomalaisia muinaismuistoja monessa kohden missä ei ole tietty Roomalaisten asuneenkaan; ja monessa kohden missä jutun jälkeen olisi pitänyt olla Roomalaisia, ei ole ollenkaan löytynyt jäännöksiä. Niin on Sumisvaldin laita.
Luultavasti oli Sumisvald alusta yksi niitä yhdistyskeskuksia, joita Roomalaiset pitivät maassa että olisivat maat heille kaikin puolin aukeat, ja että eri leirit sukkelaan voisivat toinen toiselle apua antaa. Luultavasti yhdisti Sumisvald läntisiä maita Luzerniin, ja oli voimakkain paikka siinä laksossa, joka kulkee samaa suuntaa kuin iso Aare-lakso, josta yksi perukka Langen-laksolla aukenee pää-laksoon sillä aikaa kun toinen Sur-järvellä lähestyy siihen laksoon, joka Luzernin yhdistää Aargau'n kanssa, ja jonka avain Zofingen on. Niin pian kuin Roomalaisia asettui korkealle tasamaalle ja meni niitä tavallisia yhdistysteitä yhdestä paikasta toiseen, oli se aivan luonnollista että ne, jotka Roomalaisilta ja heidän teiltään hyötyä vetivät, sinne tulivat asumaan heidän läheisyyteen. Niin nousi tähän itsestään suurenmoinen kylä, se oli Alppien kauppapaikka; johonka tuotiin tuota kiitettyä juustoa, joka on kiitoksessansa kauemman aikaa pysynyt kuin Siidonin ja Tyyron, Karthagon ja Egyptin maan tuotteet. Löysivät hoikat männyt jo silloin sitä tietä kuin nykyisiin aina kulkevat, alas villipäätä Emmeä valtaisaan Rheiniin, missä Roomalaiset niin paljon rakensivat, johon sitte eivät tarvinneet hakea tuota sitkeätä puuta sisämaasta.
Siten kasvoi tähän juuston tähden komea kauppapaikka, ja kun siinä, jossa juustoa on, tavallisesti lehmiäkin löytyy, niin haettiin täältä semmoisiakin. Roomalaisten ja muiden tarpeeksi, erittäin ison Aventicum'in, missä enin viljeltiin peltoa ja viiniä. Jommoinen kaupunki levesi sen tähden itään päin, aina yli Hirschstaldia alas, mikä nykyjäänkin vielä esi-kaupungiksi sanotaan. Läntisellä puolen täytti kaupunki koko sen maan, missä ensin Grünen sitte Fährsen ovat, aina Myllyvuoreen asti; todenmoisesti senaikuisella tavalla, että huonerivit eivät seisoneet tihiään vaan väliteltiin yrttimailta ja ruohikoilta. Niinkuin enimmissä kaupungeissa myllyt ovat kaupungin perällä, niin oli täälläkin. Myllyvuoren juurella, myllyt, vaan harjulla seisoi vartiatorni, joka kauas katseli laksoihin ja muiden vartiatornien kanssa oli yhdistyksessä Aardau'een asti, minkä kautta sukkela tieto tuli päämajaan siitä kun syrjälaksoissa tapahtui. Luultavasti tämä tieto ei tullut telegrafilla miksi nykyjään sanotaan rakennuksia, joilla, penikuormia pitkälle, toisilleen tietoja annetaan. Vaan niinkuin Roomalaiset kaikin puolin omistivat sitä kun oli hyvää ja maalle sopivaa, ovat he luultavasti käyttäneet saksalaisia kokkojakin, joilla vuorisessa maassa saattaa arvaamattomalla sukkeluudella julistaa mitä tarpeen on. Vielä ennen Ranskan vallankumousta oli meillä näitä vuorivartioita. Vaan nykyisiin kun varustaumme toisinaan Ranskalaisten, toisinaan Preussilaisten mukaan, sen jälkeen kuinka meidän sotakurkut ovat oppineet ranskalaisia tai preussilaisia komanto-sääntöjä, niin meillä ei ole enään vuorivartioita, kun ei niitä käytetä Preussin maassa eikä Ranskan. Siihen siaan on meillä kolme höyryvaunua; yksi kulkee joka päivä Geneveen, toinen joka päivä Basel'iin, kolmas joka päivä Zyrichiin, ne meitä auttavat pian epätiedosta, jos jotain tärkeätä lähestyy, se on, jos silloin hyväksi katsotaan päästää niitä eteenpäin kulkemaan estämättä. Vartia Myllyvuorella, joka, niinkuin jo ennen sanoimme, valvoi niin monen lakson suita, saattoi yli Affoltern'in kukkulain muutamissa minuutissa tietoa lähettää aina Herzogenbuchsee'n asti, aina Aarburg'iin asti, ja yli Veggisen yhtä monessa minuutissa läntisiin järviin, Aventicum'iin asti. Kun semmoisessa maassa tiedot eivät olleet diplomatilaisia nootia, kun aivan yksinkertaista laatua, tavallisesti vaan sanoivat: "Varokaat, vihamies on likellä!" eli "Ylös, lähdetään vihollisille!" niin saatettiin kokkojen kautta hyvin hyvästi toimeen tulla.
Sinä aikana, josta nyt tahdon puhua, nuot vartiatulet eivät olleet isoon aikaan enään palaneet. Maakuntien sydämmissä oli väkevien Roomalaisten suojeluksen alla pitkä rauha, ja Helvetian pohjaisilla rajoilla sotieltiin Alemannia vastaan, jotka, tuimapäät ja tuli-mieliset, naapurilleen olivat suvaitsemattomia vieraita. Maalla oli hyviä varoja ja mieluisuutta, jotta jo luultiin tämmöistä aina kestävän muuttumattomana, niinkuin kauvan kestävällä kauniilla säällä tuskin voipi uskoakaan myrskysateen enään tulevaksi; muutamilla keisarilla niillä ajoin kyllä oli tiikeri-sydän, ja levottomuus vallitsi toisinaan Roomassa, vaan tästä ei tunnettu Helveetiassa mitään.
Helveetiassa pidettiin vaan tuota pikkuista veljen-riitaa, ensin kuka lehmiä ja voita saattaisi parhaasti myydyksi; sitte kuka enemmältä saattaisi rahoja ko'ota; ja viimein kuka siitä saisi korkeimman arvon päästäkseen Maanpäivillä edustamaan vuortaan eli kuntaansa, ja puheita pitämään tahi ainakin ääntänsä antamaan yhteisten kuormain jakelemisesta maan vaurastumiseksi. Joskin ei siitä paljon tullutkaan hyötyä, ja moni niinä päivinä ei näyttänyt muuta kun että hänellä oli istuma-sia, vaan ei antanut suustansa kuulla sanaakaan, niin oli kuitenkin suuri kunnia siinä istua ja se antoi kotona sen enemmän arvoa.
Silloin eli Sumisvaldissa kolme veljestä, jotka olivat kauas ympäristöllä kuuluisimmat. Niillä oli kauneimpia vuoria, paraimpia niittymaita, heidän juustolla oli suurin kuulu, ja kun sen kanssa näkyivät Aventicumissa tahi Vindonissassa, niin heti ostajia tunki ympärille, ja se, jolle myivät, piti sen suosiona.
Sumisvaldissa olivat talven, kesän elivät vuorilla ja missä heitä näkyi taisteluissa, siellä tiettiin kuka voittajaksi tuli. Heidän väkevyytensä oli mainio. Raivokkain sonni kun juosta rynnälti heitä vastaan, niin tempasivat sen vakaalla mielellä sarvesta ja nakkasivat kerrassaan selälle; kädellä pidättivät juoksevan härän niin että seisattui kuin maahan juurtununna. Sitä keihästä, jota toinen veljistä sadan askeleen päästä lennätti petäjään, ei kukaan muu vetänyt ulos kuin toinen heistä. He olivat myös korskeat ja yli-mieliset, jota Helvetialaiset eivät silloinkaan mielellään kärsineet toisiltaan; vieläpä pitivät muita koreampia vaatteita, usein Roomalaisten tavalla, jonkatähden heitä peljättiin vaan ei rakastettu. Mutta tätä eivät paljon panneet mieleen, ajatellen että jolla on väkeä ja valtaa, sen ei ole tarvis rakkautta. Yhtä ylpeät olivat renkinsä; tuskin oli ainoata tarhan-hoitajata, jolta ei kuulunut valitusta heidän yli-mielisyydestään, vaan veljesten mahtavaisuuden tähden ei tohtinut kukaan kostaa, vaan pani vääryyden korvan taakse, säästäen kostoa sopiviin aikoihin.
Ainoastaan yhdellä näitä veljeksiä oli lapsi, yksi ainoa ihmeellisen ihana tyttöinen, josta vähittäin kasvoi kumman kaunis Helveetian neiti. Hän paistoi kauneudessaan kuin vuorten takaa nouseva aurinko; kun kävi taisteluilla, ja milloin rinkihin rupesi, niin näytti kun olisi keijukaisten ruhtinatar tanssinut alamaistensa kanssa. Hän olikin kovin ylpeä eikä ollut nuorukaisista vielä kukaan saanut häneltä ystävällistä silmänluontia; muut tytöt häntä eivät kiittäneet, sanoen korskeaksi ja ylimieliseksi, vaan köyhät ylistivät häntä, ja niityillä juoksivat kaikki lehmät häntä takaa, ja ikäänkuin pitkät helmat kellotteli usein paimenten lapsia hänen perässään, poimien hänelle kukkia, leikitellen hänen kultaisilla palmikoillaan, ja kärsivällisesti odottaen siksi kuin hän kääntyi ja heitä vuorostaan lemmitteli. Missä jonkun kuuli sairaaksi, paimenen lapsen tahi lehmän tahi karitsan, siinä hoiteli ja valvoi, alhaisimman piian tavalla, lempeällä ja suosivalla nöyryydellä ja säälillä, ja koti-tiellään taisteli kontion tai hukan kanssa, kuin rohkein mies.
Nyt tapahtui, että tämän seudun eli maakunnan Maapäivän edusmies kuoli. Hän oli ollut vanha sankari, mainio neuvosta ja teostaan, vaan rikkautta hänellä ei ollut, ja siitä syystä oli jo kanan aikaa rikkailla kateutta sydämessä, sillä jo niinäkin aikoina luultiin rikkauden antavan oikeutta kaikkiin, ja ansaitsevan korkeimman arvon. Suurinna rikkautenaan oli ollut poikansa, joka nuorempana Roomalaisten sotaväessä oli palvellut, kun ei rohkeuttaan omassa maassa saattanut näyttää, vaan viime aikoina oli hän uskollisesti hoidellut isää. Hänkin oli voimiensa ja kauniin ruumiinsa puolesta mainio sankari, suloinen puheeltaan ja jokaiselle hädässä avullinen. Nyt kotona taas oleskeltua, myöntyi hän vanhan kansan tapoihin ja heitti pois kaiken muukalaisuuden puheessa sekä elämänlaadussa, jota olikin hänen helppo tehdä kun aina oli pitänyt schveitziläisen sydämen.