Niin kävi hän siellä täällä vuoripidoissakin, joissa ensin painia lyötiin, sitte tanssittiin korkealla kukkulalla sinisen taivaan kannen alla. Pian tuli väkevyytensä ja lempeytensä kauas kuuluksi; se nyt vasta oli onnen kantamoinen, sanottiin; painisilla ja tanssissa, miesten ja naisten joukossa etevin.
Ne kolme veljestä tämän kuultua nauroivat pilkaten, ja ajattelivat että tämä maine ei kestäis kauvemman kuin suvaitsivat; ilkeän-kurisesti antoivat sen oikein nousta ja kauas levetä, eivätkä näkyneet missään kilvoitteluissa, arvellen että kuta korkeimpaan joku nousee sitä syvempään sitte lankee ja sitä isommaksi tulee pilkka.
Kun oli kevät-työt tehdyt, silloin vasta näytti itsensä nuorin veljistä. Yleinen huhu nousi, moni sydän sykki kovasti, ja ensimäiset painin-lyöjät tekivät työnsä nopeaan, sillä kaikki tiesivät että nyt tuli painin-lyönti minkä vertaista ei ollut kauan aikaan nähty. Voittajan omituisella ylpeydellä seisoi veli siinä niinkuin ei arvelisi ruvetakaan tähän, eikä huolisi ollenkaan uudesta kilpa-veljestä. Huolimatonna kielsi hän painisille ruvetaksensa ja vasta sitte kun Sigbert oli kaikki muut taistelijat voittanut, kun voitetut kaikki häntä yllyttelivät, ja itse Sigbert tuli ja kysyi ojentaen kättä: "Emmekö mekin koittelisi voimiamme?" vasta silloin sanoi kylmyydellä Guntram, että se hälle oisi yhtä-kaikkia; tosiaan hän ei siitä nähnyt paljon voitettavan, vaan kun niin pakolla tahdottiin, niin olkoon menneeksi.
Sisältään täynnä harmia, vaan ulkonäöltään kaikella yli-mielisellä huolimattomuudella astui tuo väkevä Guntram, puna-hiviä, puna-tukka, jättiläis-jäseninen, niinkuin se joka on rasvaisella maidolla ja rasvaisella juustolla syötetty, piirin keskelle, yhtä isoa vaan hoikempaa Sigbertiä vastaan, joka nuoruuden ihanuudessa veti vertoja tuolle täysimiehiselle, muserrusta uhkaavalle jättiläisrakennukselle. Annettua toinen toiselle kättä kunnialliseen leikkiin, karkasivat nopiaan yhteen ja ennen kuin voi arvatakaan makasi Guntram selällänsä, ja ainoalla keveällä askeleella hyppäsi Sigbert ringin keskelle. Hitaisesti nousi voitettu, astui sitte sukkelaan voittajan luokse ja helposti vaan häntä kätellen tarttui häneen kiinni; hirveällä voimalla temmaten häntä syliinsä, nosti Sigbertin korkealle, vuihahti häntä jättiläis-käsivarsillaan ilmassa ympäri kuin olisi ollut lapsi, ja kun luuli hänen olevan tasallansa niin paiskasi maahan. Näkijöiltä sykähti sydän, niinkuin makaisi jo Sigbert ringissä, selkä muserrettuna; vaan Guntram horjahti niinkuin torni, jonka maanjäristys täristyttää, hän horjahti ja lankesi toisen kerran selälleen, ja Sigbert, joka ei häntä ollut milloinkaan päästänyt irti käsistään, joka ei milloin kadottanut tasa-painoa, joka oli pysynyt jäsenensä herrana ja pudotessa potkaissut häneltä jalan syrjään, ja vielä kädellä auttanut matkaan, ei langennutkaan, vaan hypähti keveästi keskelle rinkiä. — Kun Guntram nousi vihasta paisuneilla veri-suonilla ja kättä antamatta tarttui Sigbertiin, silloin kävi kauhistus useimpain läpi, rohkeimmatkin vapisivat, ei niin paljon pelvosta kuin kiistan innosta, joka syntyi katsellessa tätä tuimaa taistelua. Voimat jännitettyinä, päät rinnakkain, astuivat taistelijat, selät koukussa, ympäri ringissä, toisinaan hitaasti, toisinaan sukkelampaan, varovasti nostaen jalkaa eteen-päin, varovasti pois-sysäten tahi luokse-vetäen vastustajaansa. Vaan voimaa vastaan oli voima, varovaisuutta vastaan varovaisuutta, jalkaa ei nostettu väärään, väärää temppua ei tehty sysätessä eikä vetäessä. Kumpikin oli aloittavinaan, vaan se ei ollut kun houkutellakseen toista aloittamaan, että siinä sille saisi edun viedä. Viimein Guntram hengen ahdistusta tuntien kun täytyi astua koukkuselkänä, veti vastustamattomalla väkevyydellä Sigbertin luoksensa; kauan teki Sigbert vasta-rintaa kaikilla voimillaan ja kiivastutti riita-veljeään aina vihaisempaan ponnistukseen. Äkisti myönnähytti hän sitte, nakkautui kaikin voimin vastustajan päälle, löi hältä taas jalan koukulle, ja tämä, omasta raskuudesta painuen taaksepäin, ei voinut vastustaa Sigbertin syöksemistä, vaan lankesi kolmannen kerran ähkyen ja paukahtaen selällensä, ja raikkuvat riemuhuudot jokaisesta suusta julistivat vuorelle ja laksolle tämän odottamattoman voiton. Sellaista Guntram ei ollut milloinkaan vielä kärsinyt; hänessä kiehui kostonhimo, vaan sitä peitteli kaikin tavoin ollakseen siitä sitä varmempana.
Gertrud, vanhemman veljen tytär, oli paininlyöntiä katsellut ja harmillisena tuntenut setän lankeemuksen. Mielensä paloi itse vaatia voittajaa taisteluun, silmiään hän ei saattanut hänestä kääntää, johon itse luuli olevan syynä vihan. Ja kun sitten tuo kaikista etevin voittaja leikissä lähestyi tätä kaikista etevintä neitoa, paras pyrkien parahan seuraan, niin kopea tyttö häntä kohteli nurjasti ja niskoittelemalla; hän ei säästänyt häntä sanoissa eikä silmäyksissä ja tahtoi setän sortamisen kostaa vielä syvemmällä sortamisella. Mutta rohkea Sigbert ei nöyristynyt hänelle, vaan kääntyi pois. Silloin tunsi tyttö polton sydämessään; ankarasti iski hän silmää niille, jotka antautuivat kisoihin; hänessä aaltoili vihan virta, niin luuli hän; pois lähti hän ringistä petäjien varjoon tulistuneena vihasta niinkuin luuli. Hänen näin suutuksissaan seisoessa nousi kuu veri-punaisena pimeälle taivaalle. Silloin vilahti verisiä aavistuksia hänen mieleensä ja vapisten meni hän muiden seuraan jälleen. Sigbert oli poissa ja Gertrudilta tuntui kun pitäisi hänen lähteä kotiin. Synkän setän täytyi lähteä matkaan vielä synkeämmän tytön kanssa, joka vielä synkempänä tuli kotia, sillä tiellään ei nähnyt muuta kuin yö-lintuja raskaasti lentelevän ja arkaa metsän-viljaa, joka poikki ahtaiden polkujen rienti pakoon. Guntram kun veljilleen kertoi miten oli tullut voitetuksi, he kaikki kolme päättivät että Sigbert pitäisi kurittaa. Klodomir, väkevin heistä, tahtoi tulevissa pidoissa kostaa häpeän, vaan sinä syksynä ei olis ollut enää tilaisuutta, ja talvi piti lumellaan kilpa-veljet erillään, kun Sigbert asui kaukaisessa laksossa, vanhan jutun jälkeen siinä missä Würzbrunnen nyt on, yläpuolella Rothenbachia; siinä oli silloin mainio uhripaikka, myöhempänä muuan ensimäisimpiä kristinuskon kirkkoja.
Keväällä, toukokuun alkupäivinä oli ne isot keräjät, joissa piti maanpäivihin valita lähettiläisiä; sen perästä lähtivät paimenet vuorille, eivätkä joutaneet enään muiden seuraan kuin lehmiensä, koska nämä aamusella ja iltasella tarhaan tulivat lypsylle. Niinä aikoina oli keräjä-paikoissa markkinatkin. Paimenet ennenkuin läksivät vuorille möivät liikoja karjoistaan, täyttivät mitä puuttui ja ostivat muutakin jos kukkaro kaupasta oli paisunut. Ken sellaisia markkinoita saisi nähdä, havaitsisi ihmeellisen erilaisuuden verraten ne nyky-aikuisiin.
Jyrkkiä vuori-rinteitä ja kapeita rotkoja myöten tulvasi ammuvien karjojen perässä väkeviä miehiä väkevin vaimoineen ja pulskin lapsineen; heidän pukunsa oli karkea vaan koristettu kulta- ja hopea-heloiila, muinoin sodasta perimillä. Heitä seurasi joukko renkiä, eläinten nahkoja päällään, villimielisiä kuin pedot joiden karvat heillä oli verhona, jokaisella miekka tahi kirves, keihäs tahi joutsi aseena. Muutamilla nähtiin Roomalaista vaatepartta, jonka olivat omistaneet ynnä Roomalaisen nimen kanssa. Silloinkin jo näissä metsiköissäkin oli muukalaisen parren turha noudattaminen valloillaan. Kaikki majailivat avarassa kehässä taivaan kannen alla, ihmiset ja eläimet sekasin ylänkömaalla Schoneggin seudussa. Arkoina kuin nuoret pantterit kurkistelivat pojat karjojen väliltä, irvistelivät toinen toiselle, karkasivat huimilla hyppäyksillä tappelemaan, tahi istua kököttivät, kehuen toinen loiselle asettansa ja hieroen kauppaa, josta lopulla tavallisesti tulivat tukkanuottasille.
Äitin luona oli neito, auttaen häntä tulen ääressä, josta iso sininen silmänsä arasti ja ujosti vilkkui oudoille esineille. Tässä nähtiin kulkevia kauppamiehiä liikkeellä. Juutalaisia jo silloin ja Italialaisia; he näyttelivät kiiltäviä kalujaan; soljet ja sormukset, kalliit kivet, kirjavat näkinkengät, korean-karvaiset huivit viekoittelivat äitien halua ja herättivät tytärten himoa, joka aroissa silmissä säkeninä säihkyi; niinkuin käärmeestä sanotaan että se silmänsä tulella metsän eläimiä lumoo, niin lumosi kiiltelevät kalvoisrenkaat Helveetian tyttöä, että hän liikkumatta seisoi vieraan miehen edessä, että se häntä lähestyi, että se hänestä tuskin malttoi erota. Sillä välin kulkivat miehet vanhalla perityllä vakuudella karjasta karjaan, vertaellen vieraat karjat omiinsa, ostivat täällä, myivät tuolla, tehden ensinnä kauppaa keskenään, ennenkuin käänsivät korvansa Windonissan tahi Aventicum'in vierasten ostajain puoleen.
Suuressa väkijoukossa voittivat nuot kolme veljestä kaikki muut karjansa ja seuransa paljoudella; olipa heidän tulensakin suurinna, ja korein neito sitä hoitamassa; rikkaimmat kauppiaat tunkivat sen likisyyteen. Näkyipä myös näiden kolmen muodosta että mielestään olivat kansan etevimmät, että tiesivät kuinka vieraat heitä saattoivat arvella ruhtinaiksi vapasukuistensa joukossa. Kauan pöyhkeilivät näin etevimpinä, antaen jäykkää vastausta sekä yhdelle että toiselle ja puhuen kovasti monelle, ei mistäkään muusta syystä, kuin että se niin pisti heille mieleen.
Silloin kuului lännestä päin suuren karjan ammunta, ja suuren ihmisjoukon huhina. Kesyttömiä sonnia juosta junttasi Sumisvaldista maja-paikalle, rohkeita renkejä juoksi kumminpuolin, kaikin voiminsa lyöden heitä isoilla kepillä. Lehmiä tunki jälestä, ihmisiä aaltoili perässä; ne olivat laksolaisia Schangnau'sta päin, Rothenbachin vastapäätä. Heidän keskeltä kohosi komea mies korkealle ja loisti kauas.