Tulijoita vastaan tulvasi joukko katselemaan karjoja ja tervehtimään ihmisiä. Moni vanhus astui tuon korkean miehen luo, jonka yksinkertaisessa puvussa ei ollut muuta koristusta kuin vanhan-aikuisia solkia. Ystävyydellä ja kunnian osoittamisella tervehti hän heitä, ja he kiittivät hänen muotoansa mitenkä se oli isän näköinen sekä hänen koristuksiaan, joiden sukuperän tunsivat; he kiittivät isää ja iloitsivat pojasta. Mutta yksinään nähtiin ne kolme veljestä seisovan; he eivät askeleltakaan astuneet likemmäksi, iskivät vaan joukolle vihaista silmää ikäänkuin tuliset leimaukset, jotka iskevät vihaansa metsän korkeinta mäntyä vastaan.
Sigbert se oli, jota niin ystävällisesti kohdeltiin; lapsi nyt leikkasi sen ystävyyden, mitä hyvät vanhemmat olivat kylväneet. Hän asetti majansa melkein vasta-päätä niitä kolmea veljestä, jotka synkkänä kuin mustat pilvet tätä katselivat. Ilo-mielessänsä hän heitä tuskin huomasikaan, ja kun muiden tavalla ympäri kulkiessaan tuli heidänkin luokse, niin ojensi heille kättä, jota eivät hekään kieltäneet, vaan puistelivat sanoen kohta aikovansa puristaa häntä toisella lailla. Guntram muka ei ollut heistä väkevin, vaan niinkuin hän oli tullut kaadetuksi, niin piti nyt Sigbert-voittajankin vuorostaan kaatua heidän käsissä. Iloisella naurulla vastasi Sigbert olevansa valmis koetteluun, vaan ei vielä olevan varmaa kumpi kaatuisi. Hän astui tulellekin, missä Gertrud hallitsi ja tervehti äkkiä ystävällisesti. Tumman punaiseksi meni tyttö, vaan kättä ei ojentanut tervehystä vastaamaan. Kun pimeä joutui ja karjat paneusivat maata, istahtivat miehetkin rinnakkain tulten ympäri juttelemaan; puhuivat ajan menosta ja huomispäivästä, virkkoivat kuka ystävänsä oli, kuka vihamiehensä. Nuori väki kuljeskeli ympärillä, ja karjojen keskellä makasivat rengit.
Aamulla herätti aurinko joukon ja elämätä nousi paikalle. Karjat liikkuivat, ihmiset valmistausivat tärkeään päivään. Ne kolme olivat rikkaasti koristettuna niinkuin mahtavaisuutensa vaati; vaan moni koristus, moni tapa oli semmoinen etteivät isänmaalliset silmät sitä mielellään nähneet. He istuivat kiirehtimättä ylölliselle eineelle, miehinä jotka itse eivät ole oppineet odottamaan, vaan joita muitten hyvin sopii odottaa. Monta astiallista makeata mettä tyhjennettiin ja jokaiselle, joka sitte lupasi veljiä seurata, tarjottiin malja. Viimein nousivat komein seuroineen ja astuivat vapaiden miesten piiriin, johon ei orjat eikä vaimot saaneet tulla. Siinä aaltoili jo väki kunnittain, ja toimellisia miehiä kulki joukosta joukkoon, niinkuin nykyjäänkin nähdään ennen vaalia. Esimiehet menivät papin kanssa yhteen, tavalliset uhrit teurastettiin, käräjät aljettiin. Yksinkertaiset olivat päätettävät asiat, yksinkertainen päätös itse, edusmiehen vaali maanpäiviin oli pää-asiana. Puolipäivän rinnassa oltiin ennenkuin vaali alkoi; ympärillä ammui karjat, pyrkien pois lakeasta varjokkaasen metsään, ympärillä liikkui levottomasti vaimoja ja lapsia tyhjentäen leirit, joita heidän oli täytynyt heittää, että kokouksella olisi siaa.
Juhlallisesti kehoitti pappi rauhaan ja rehellisyyteen, ja hänen vai'ettua rupesi kuulumaan täältä Sigbertin, tuolta Klodomirin ja välistä muutamia muita nimiä. Silloin viittasi pappi taas ja sääti, että vasemmalle pitäisi mennä niiden, jotka olivat Klodomirin huutaneet, oikealle Sigbertin puoluskunnan. Siinäpä ilmoittihe kummallinen epäilys, joukko aaltoili kauvan aikaa; ei astunut kukaan toisesta puolesta toiseen. Vaarallista oli vasemmalta astua oikealle; oikeasta vasempaan veti sydän juuri harvoja niin väkevästi että olisivat tahtoneet mennä ensimäisiksi. Viimein erosi koko joukko miehiä, kotosin kaukaisista laksoista, jotka sattuivat seisomaan kolmen veljesten puolella, astuen oikealle, ja tätä joukkoa seurasi heti muita; muutamia yksityisiä juoksi joukkojen väliltä oikealta vasempaan; ja pian seisoi kansan enin ja paras osa oikealla, veljekset harvojen kanssa vasemmalla.
Tämä heihin koski kuin ukkosen nuoli selkeästä taivaasta. He eivät ajatelleet kuinka syvästi vuorikansa vihaa muukalaisia tapoja, ja vierautumiseen suuttuu; eivät ajatelleet kuinka harvoin siinä, missä elämä on niin yhdenmukainen, loukkaamisia unohdetaan, millä ihmeellisellä maltilla odotetaan koston aikaa; ylimielinen ei tiedä kuinka monta hän itse on loukannut, vielä vähemmin tietää kuin monta hänen palvelijansa ovat loukanneet. Viha kuohui veljesten suonissa, koura tapaeli miekkaa, vaan vastustajain paljous hillitsi heidät. He hankkivat paikalla matkaan eivätkä kuulleet mitenkä Sigbert valitti että häntä oli parempiensa yli ylennetty, ja että liian vaadittiin taitoa hänen nuoruudeltaan. Kauas kaikkui riemu lähtevien veljesten jälkeen, kaikki rinnat hengähtivät kuin olisivat vapautetut raskaasta painosta ja kaikki tohtivat nyt kahta kovemmin nostaa ääntänsä. Nyt alkoi avaralla kedolla hupaisa elämä. Juominki ja leikki kesti myöhäiseen iltaan, ja pimeä tuli ennen kuin kaukaisimmat lapsineen karjoineen suorivat matkaan. Sigberttiä viivytettiin kaikin puolin; täällä ei päässyt ystäviltä, tuolla esi-miehiltä, jotka hänen kanssa tahtoivat kansan asioita puhella, vieläpä tuntemattomiltakin, jotka tahtoivat semmoisia asioita ajaa, joita muut jo mennä päivänä olivat suorittaneet; hänellä kyllä ei näihin ollut tilaa enään, vaan aikaa meni kuitenkin heitä kieltäessäkin. Siten kerkesivät hänen laksolaisensa lähteä matkaan ja hän kun kiirehti jälkeen, tuli tiellä yhä uutta viivykettä eteen, vielä kaupungin portillakin pidätti häntä Roomalainen päämies, joka hänen sodan ajasta tunsi.
Hänen portista ulos astuessa oli pimeä ja hän ypöyksinään; takaa kaikkui riemu, edellä ratisi myllynratas. Silloin kuului äkkiä hänen korviinsa ääni: "Varo itseäsi. Mylly-vuorella!" Hän ei tiennyt tuliko tuo ääni edestä vai takaa; kurkisteli kuinka hyvänsä, varottajata ei näkynyt. Niinä aikoina Helveetian miehellä ei ollut ainoastaan sateen-varjo muassansa; hänellä oli paljon muutakin matkalla pelättävänä kuin kastumista. Sigbert turvaten hyviin aseisin ja voimihinsa ei säikähtänyt, piti vaan miekan varalla, kätki rinnan ja pään hyvällä kilvellään, jonka siihen asti oli kantanut selässänsä, ja kulki sitte iloisesti eteenpäin. Vieressä suhisi ruohikot, haavoissa tohisi tuuli, muuten ei kuulunut mitään. Vaan tuskin oli päässyt myllyn sivutse ja alaspäin menemässä sitä tietä, missä Stalden alkaa ja missä siihen aikaan tie kierteli vartiatorniin, niin puristi häntä äkkiä ikäänkuin maasta kasvaneet lujat kourat; kuinka monta heitä oli, hän ei tiennyt, — ketkä ne oli, ei pimeällä näkynyt. Mutta tässä äkillisessä päällekarkauksessakin hän ei unhottanut raikuttaa tuota huutoa, millä metsästäjä kutsuu seuraajansa, sillä kuinka kaukana nämät olivat, hän ei tiennyt; muuten antoi itsensä viedä eikä voimiaan menettänyt turhiin ponnistuksiin. Kohta havaitsi hän sen, että häntä mielittiin heittää tulvaavaan virtaan ja hukuttaa siihen. Vasta silloin kun pensaikosta näki rannalla oltavan, ponnisti äkkiä kaikki jäsenensä voimat. Muutamat kädet päästivät, toiset vastustelivat, kadottivat tasapainoaan, kaatuivat hänen kanssa törmän yli veteen; siinä vielä nytkähys ja hällä oli jäsenensä vapaana; hän kavahti seisaalle, tarttui aseisinsa eikä tarvinnut enään pelätä, että hukutettaisiin kuin koira, vaan saattoi kuolla tappeluun kuin mies, jos muka siksi tulikaan. Sillä näyttikin kuin olisi tämä hälle katsottu, sillä voimallisilla iskuilla tunkivat näkymättömät viholliset päälle, ja ainoastaan pimeys, jossa toinen ei saattanut loista auttaa, ja pensaat, jotka hyvin usein olivat kilpenä, estivät Sigbertin masentumista. Vaan jo valui verta monesta haavasta, hän jo kuuli vihollisia vedessä porskuvan selkänsä takanakin, kilvet jo painoivat häntä taakse-päin, — silloin äkkiä räsähti pensaat, koirien ulvominen raikahti, koiria syöksi Sigbertin vihollisten päälle, likellä kaikkui hänen seuraajiensa huuto. Silloin päästivät äkisti viholliset uhrinsa irti ja hyppäsivät vaahtoavasta virrasta, hurtat kintuillaan. Pian kuului hevoisten hirnunta ja sukkelat kaviot kumisuttivat maan.
Sigbert oli pelastettu koiransa kautta. Tämän hurjan, ihmisille vihaisen, vaan uskollisen elävän, oli hän rengille antanut talutettavaksi. Jo pian ollen Emmevirran rannalla kuuli tämä isäntänsä huudon, repi itseään irti ja seuraten vainuaan juoksi lyhyintä tietä isäntänsä avuksi. Muut koirat, vahinkoa vainuten, seurasivat sitä, koirien jälestä joutuivat rohkeimmat nuorukaiset ja apu tuli paraasen aikaan hätyytetylle sankarille. — Myllyssä sidottiin haavat, ja varottajaa ruvettiin etsimään, vaan turhaan. Sigbert tiesi missä hän oli huutanut, vaan siitä ei nyt kuulunut mitään.
Semmoisia väijyksiä ei ollut milloinkaan kuultu Helveetiassa, inhon karju kaikkui maassa, tekijöitä aavistettiin, vaan kun Sigbert oli ääneti, niin ei kukaan puhunut valitustansa.
Aventicum'issa oli vireä elämä, lähettiläitä kaikista seura-kunnista kokoontui, ei yksinänsä kulkien vaunuissa kuin nykyjään, vaan jokainen suurella seuralla, usein koko suku muassaan, usein tuli joukkoa enentämään miehiä muistakin suvuista, jotka tahtoivat asioita ajaa tahi huvitella itseään. Roomalaisia tuli tänne kaukaa, enimmiten pelien tähden, joita juhlallisen ajan kunniaksi pidettiin tai kenties houkutteli heitä maan tytärtenkin kauneus, joita semmoisina päivinä nähtiin kaikessa koreudessaan tepastelevan Aventicum'issa.
Erinomaisen riemuiset olivat tällä kertaa nämät päivät, sillä Julio Alpino, arvokkain mies Helveetiassa, joka voimalla sekä älyllään aina valvoi maan hyvää, oli saanut heille julistaa ne iloiset tiedot, että keisari Galba heille lahjaksi antoi neljännen osan verosta. Yksinkertaisessa mielessään kauhistuen keisari Neronin hirmu-töitä olivat yksin neuvoin Vindelician maaherran Gallinon kanssa nousseet poisajamaan hirveää Neronia ja valta-istuimelle nostamaan rehellistä miestä, Galbaa. Tämä kun viimein istui keisarina, muisti, mikä ei aina tapahdu, niitä jotka häntä hädässä olivat auttaneet, ja antoi lahjaksi osan veroa. Riemuisella mielellä istuutuivat miehet neuvostelemaan, riemuisella mielellä aterioivat rikkaan Alpinon salissa ja moni emäntä koreili rikkaissa vaatteissa, ylpeästi katsellen ympärinsä avaroihin piirihin, olisko missään komeampaa ja rikkaampaa kuin hän itse. Vaan jos oliskin tahtonut olla komeinna, niin täytyi kuitenkin jokaisen todeksi tuta, että se toivo oli turha ja että Julia Alpina, maaherran tytär, kaikkia yleni loistossa ja herttaisessa ihanuudessa. Jaa, heidän täytyi sen lisäksi myöntää että, jos saattaisi ketään verrata Juliaan, niin oli se Gertrud, vanhimman veljen tytär; vaan niitä likinnä arveli jokainen olevansa kolmantena kaunokaisten parvessa. Gertrud oli tullut vanhan setänsä kanssa, jonka nimi oli Achim. Hän oli veljistä häijyin, teki kauppaa suurimmalla voitolla ja tiesi parahiten tullimiesten kanssa sovitella että hänen tuli vaan vähän maksaa ja väkensä paljon voitti; tiesi parahiten keskustella ruunun urakkamiesten kanssa että siinä kaupassa vaurastui ja he kanssa. Missä oli ihmis-kokousta, siinä hän näkyi ja siitä ei ainoasti kääntynyt kotia rikkaampana, vaan oli sen lisäksi saanut paljon tietääkin, paljon tehnyt, monen tehnyt onnettomaksi, joka kodissansa ei tiennyt että Achim'en kädestä lyönti tuli. Veljekset olivat majaa Alpinon huoneissa; siinä Sigbert tuli Gertrudin kanssa yhteen, vaan ei saanut häneltä pienintäkään puhetta; yhä ylpeämmin kohteli häntä neiti, yhä synkemmästi paloi neidon silmät. Sitä vastaan Achim ei näyttänyt kiukkua, oli ystävällinen Sigbertille ja kiitti häntä selänkin takana.