Mansikoita ja Mustikoita III - Various

Kesken riemua tuli äkkiä sanoma että Germanian legionat olivat keisariksi huutaneet Witellion, erään ahmatin. Tämä sanoma lensi kuin tuli Helveetialaisten uskollista mieltä läpi ja ilman pitkällistä epäilystä, ilman likempiä tiedustelemisia päättivät hyvän hyvällä palkita ja lujasti pitää Galban puolta; päätöksen tehtyä panivat sen paikalla tekoon, nostivat miehistön aseisin, korjasivat vartiatorniaan, valitsivat yli-päällikön sekä oman päämiehensä jokaiselle seurakunnalle. Kokous-paikat olivat jo vanhastaan määrätyt, ja kuhunka vaara kutsui, se oli tulella ilmoitettava. Claudio Severo, rohkea metsästäjä, muuten rikkaassa talossa isän maineella elävä, tuli ylipäälliköksi, Sigbert Emmen ja Entlibuchin laksolaisten johtajaksi. Salaan asiaa ei hierottu. Sen aikuiset ihmiset eivät tunteneet sala-neuvoja, eivätkä milloinkaan ajatelleet että siinä pettäjiä saattaisi olla, missä ei muita istunut kuin Helveetialaisia. Sentähden oli juomingit heidän totiset neuvottelupaikkansa, ja mitä vaahtoavammaksi olut nousi, sitä vihaisempia tuli päätökset. Mitä pohjempaan kannut tyhjennettiin, sitä loistavammin astuivat silmien eteen menneet sankarien päivät, sitä selvemmin näkivät he muinaisten sankariten kehoittavan uusiin sankaritöihin isien maassa, näkivät heidän lupaavan voitonriemullisilla osoituksilla, tappiosta kostoa vieraassa, tuntemattomassa maassa.

Kun huomis-päivä valkeni, pyrkivät he levolle, humalat haihtuivat, päätös pysyi kuin kuoren pois kaavittua hedelmän sydän ja päätös pantiin heti toimeen. Rahoja lähetettiin paikalla Badeniin — jo niinä aikoina vaikuttivat nämät paljon sodassa ja rauhassa. Pyrittiin yhdistykseen niiden legionien kanssa, jotka kulkivat Helveetian läpi, tahdottiin tietää kuka oli ystävä, kuka vihollinen, mihinkä turvata saisi, mitä varoa pitäisi. Sanomia lähetettiin kaikkiin laksoihin asukkaille ilmoittamaan että varustausivat tappeluun. Aventicum'issa, jossa pää-miehet istuivat ko'ossa ja odottaen käskyä töihin, edeltä-päin nautitsivat voiton riemua ja puhuivat paljon isistään sekä Lemani-järven muistoista, nähtiin pian Roomalainen päämies, orjan lailla sidottuna, riemuitseva kansa ympärillään, vietävän komeiden porttien läpi.

Riemu raikkui taivaalle kuin olisi jo kaikki ne sadat Rooman legionat kahleissa viety Helveetialaisten porttien läpi. Kaiken yötä pauhasi ilo, niinkuin vuoren-virta, joka yhä kovemmin pauhaa, mitä mustemmiksi taivaan pilvet pimenevät, mitä lähemmäksi maata ne painuvat. Mitä pahempi sää on tulossa, sitä punaisempana palaa aamusella pilvet; mitä raskaampi rasitus on, sitä isompi ilo edeltä-päin, ja ensimäistä voiton-tietoa seuraa tavallisesti pakolaisia, jotka tappion julistavat. Riemua Roomalaisen päämiehen vangitsemisesta seurasi ne sanomat, että Roomalaiset, jotka heti olivat saaneet tietää asian ja vihastuneet tästä Rooman kunnian loukkaamisesta, olivat rohkealla päällekarkauksella ryöstäneet ne Baden'iin lähetetyt rahat. Silloin tuli kiukku, painaen veri-punaiseksi ne kasvot, jotka ennen hohtivat ilosta; heti päätettiin kurittaa ryöstävä legiona Windisch'issä; mutta sillä aikaa kuin neuvoteltiin mitenkä päätös oli toimeen pantava, ja jokainen yö toi uuden neuvon, ja jokaisesta päämiehestä asia näytti toisin, aina sen jälkeen kuin asiata oli katseltu oluen tahi viinin ääressä, tuli taas ne sanomat että Galba oli tapettuna ja huima uros huimien legionain kanssa tulemassa Rheiniä ylös heidän maille.

Kun nyt se päivä äkkiä tuli, jolloin isien maine oli uudistettava, niin kävi Helveetialaisten samaten kuin niiden, jotka piloillansa kutsuvat perkelettä ja äkkiä saavat sen eteensä. Ensimäisetki sanomat koskivat heihin kovasti, vaan tätä näyttivät niin vähän kuin mahdollista. Päättivät olla väkeä kokoon kutsumatta, siksi kun olisi vihollinen likellä, mutta parantaaksensa Badenin linnoitusta, korjata sen muurit ja pitää kaikki valmiina, että ensimäisellä sanalla väki kokoontuisi määrättyyn paikkaan. Helveetialaiset tiesivät että eivät sietäisi pitkää sotaa, kun maat ja karjat eivät saattaneet olla miehiä vailla, kun miehet eivät ole mielellään raavaistaan ja lapsistaan kauvan aikaa poissa. Vaan luottaen voimiinsa sekä maansa omituiseen laatuun toivoivat pikaista voittoa.

Eräänä valoisana yönä pidettiin pitkää neuvottelua, jossa Achimkin oli läsnä, lupasi apunsa, ja näkyi olevan varma voitosta. Suuriksi kehui hän veljiensä, seutunsa sekä omia voimia, ja jos Sigbert turvaisi heihin niinkuin he Sigberttiin, toivoi hän heidän yksinäänki voivan tehdä vihamiehille vastarintaa. Sigbert sen uskoi ja lupasi suin ja käsin mennä heidän kanssa. Aivan kummallinen on ihmisen sydän, niin helposti houkutellaan se oman herransa pettäjäksi. Sigbert tunsi veljesten luonteen, tiesi heidän salaiset tuumansa, tiesi mitä hänelle joessa oli tapahtunut. Mutta Gertrud oli Helveetian tyttö, jonka vertaa ei hän vielä ollut nähnyt milloinkaan; sen synkät silmät polttivat hänen sydämensä pohjaa; sen jos saisi naida, niin arveli itseään rikkaimmaksi ja mahtavimmaksi koko Helveetian maassa. Ennen hän ei ajatellut semmoista ollenkaan, vaan keräjissä käytyä ja nähtyä komeutta Aventicum'issa sekä erittäin Alpinon talossa, oli Sighertin pää pyörryksissä. Sotijat lähtivät varhain aamulla kukin kotiseutuunsa, hankkimaan tarpeensa ja selittämään sodan syytä ja tarkoitusta. Kaikki tunsivat että Galban kuoleman jälkeen eivät oikein tienneet kenen hyväksi sotaan menivätkään, vaan olivat siihen kerran ruvenneet, ja sanoivat sen nostavansa Legionien yli-mielisyyttä vastaan, joka heitä muka oli loukannut. Vaan heidän sydäntänsä kuitenki ahdisti, vaikk'eivät sitä virkkaneet kellenkään, ajatellessa mitenkä, ilman tukea Roomasta sekä muista legionista, kykeneisivät puoltansa pitämään sotaan tottuneita, ylimielisiä Germanian legionia vastaan, joitten mielestä sota oli tavallista päivä-työtä, joista rasitukset olivat riemua, poltot ja verenvuodatukset silmäin miellykettä. Sigbert varhain aamulla hevoisen selkään noustessa ja tuttavien seurassa lähtiessä, kuuli aivan likeltä nämät sanat: "Varo niitä kolmea." Hän kääntyi paikalla, vaan ei nähnyt ketään; hän kysyi kuka se oli joka hänelle oli puhunut jotain; ei kukaan ollut kuullut ääntäkään; viimein rupesi itse epäilemään oliko mitään kuullut ruumiin korvalla vai kumman sanan omasta sielustansa. Samassa astui Achim väkitungon läpi ystävällisesti hänen luoksensa, puristi lempeästi kättä ja antoi vielä monta hyvää sanaa matkaan, ja niiltä monilta unohti Sigbert ne muutamat.

Nyt koittivat kuumat päivät Helveetialle ja kuumien päivien jälissä joutui pitkä yö. Windonissassa seisoi huima legiona, joka tiesi, mitä tahtoi ja oli koko päivän aseissaan. Jo Cesarin ajoista tiesivät Roomalaiset hyvinki, että asiaa päättämään sukkelin keino on odottaa siksi kun on kylliksi voimia ko'olla. He siis piirittivät Badenin linnaa, vaan ei rynnättäneet sitä eikä marssineet ulommaksi, ja Helveetialaiset antoivat lumota itseään eivätkä arvelleet mitenkä pitkä teottomuus päätöksen tehtyä voimat heikontaa, niinkuin joutsessa ponnistettu jänne pitkästä ponnistuksesta löyhtyy. Tämä Helveetialaisten vitkaileminen oli Roomalaisten mieleen; he tiesivät mitä tahtoivat ja varustausivat siihen hetkeen kun sen saisivat toimeen. Niinkuin tuuliais-pää kiiti Cecina Rheiniä ylös, ja hänen lähetessä nousivat Rhetiassakin oleskelevat sekä ylä-puolella Zyrichin-järveä majailevat sotajoukot, tunkivat läpi laksojen ja pyrkivät muiden yhteyteen, yhteiseen yritykseen. Päivä ja hetki oli määrätty, sanan-viejät kulkivat luotettavasti ja yksityiset kohortit liikkuivat kuin yhteisen ruumiin jäsenet.

Claudio Severo viivytteli kutsumusta kokoukseen, hän laski tarkkaan lukua kuinka kaukana Roomalaisten legionat vielä olisivat ja kuinka sukkelaan Schveitziläiset voisivat tulla ko'olle. Hän pelkäsi heidän paheksuvan jos heitä kahta päivää ennen tappelua kutsuisi aseisin, joten heidän tulisi olla päivän työstä erillä. Veljekset suostuivat kaikkiin näihin tuumiin, tiesivät tarkasti sanoa missä milloinkin Roomalaisten päällikkö seisoi ja kuinka sukkelaan Helveetialaiset olisivat paikalla kun tulet kerran kutsuisivat tappeluun. Mutta äkkiä tuli ne odottamattomat sanomat, että Cecina jo oli mennyt yli Rheinin, ja heti olisi saapuvilla. Nyt nosti pelko Severon viivyttelemisestään, hän lähetti sananviejät ulos, hän sytytti tulen merkit, hän odotti tornissa ystäviä, vaan näki viholliset ennenkun heitä. Suurimpia kokkoja useimmin paikoin ei sytytettykään, kaukaisemmat vartijat eivät tienneet mistään, vähin osa sananviejiä teki tehtävänsä, ne jotka tulivat perille löysivät väen sen pitkän odottamisen tähden aivan varustamatoinna. Sentähden tulivat apuväet yksitellen ja hitaasti, ja ennenkun Severolla tarpeelliset voimat oli ko'ossa, tulvasi Reuss lakson kautta kohortit Rhetiasta, tuoden lisänään nuorta väkeä sikäläisiltä vuorilta. Edessä ja takana seisoi sillä muodoin viholliset, apuväen tulo oli estetty, kauan odotettu vihollinen karkasi äkkipäätä Helveetialaisten päälle ja hänellä oli se suuri etu, mikä myöhemmin niin usein antoi Helveetialaisille voiton — hän saattoi lyödä milloin ja missä tahansa. Hän hajotti huimalla rynnäköllä Badenin päävoimat ja saatua tiet sekä vuorten solat valtaansa, löi sitten apujoukot yksitellen tuhoon.

Sumisvaldissa oli Sigbert, kaikki hyvin varustettua, odottanut sotakäskyä sillä rakkaudella, joka maansa eteen uhraa kaikki, paitsi Jumalansa. Yhä kovemmin paloi hänessä levottomuus odottaessa loistavaa tulimerkkiä; hän tunsi Roomalaiset ja tiesi että ainoastaan lujin tahdoin sekä yhdistetyin voimin heille saattoi tehdä vastarintaa. Hän oli sanan-saattajia lähettänyt ala-maihin, vaan ne eivät palanneet. Veljekset, jotka olivat Sumisvaldissa, teeskentelivät ystäviksi, koettivat häntä rauhoittaa ja tiesivät kaikellaista sanoa kuinka vihollinen vielä olisi kaukana, kenties menisi Helveetian sivutse, peläten heitä. He tekivät väen suruttomaksi, vaan ei Sigberttiä. Hänellä ei ollut lepoa, yön sydämessä herättivät häntä unet valveelle, hän näki vihollisten legionat karkaavan Helveetialaisten päälle, näki nämät hajotettavan, ajettavan kuin metsän viljaa, näki maan tulessa ja savussa. Näistä kavahteli hän ylös, juoksi likimpään kukkulaan, vartiatorniinkin Myllyvuorella, missä uskollisin miehensä seisoi, vaan pimeänä oli ja pimeänä pysyi taivaan ranta. Eräänä aamuna tuli miehiä alas korkeimmilta vuorilta, tuoden sanoman että olivat tulta nähneet sinisellä vuorella ja Aargau'ta alaspäin, vaan harvassa, täällä yhden, tuolla toisen; ylä-maat olivat pysyneet pimeänä. Olivat kokoajan odottaneet merkkiä lähemmiltä vartiatorneilta, vaan tyhjään. Silloin tunsi Sigbert tietämättömyyden tuskan, synkkä aavistus antoi hänen arvata olevansa kiedottuna petoksen verkkoon, hänessä nousi sotamiehen kiukku kun ei kuullut ystävän huutoa hädässä. Ensimäisen kiukun kuohuessa tahtoi seuransa kanssa ratsastaa alanko-maahan, itse tietoa noutamaan tahi apua viemään. Vaan veljekset huusivat: kun hän olisi poissa ja tulet tulevana yönä ehkä nostaisivat väkeä, kuka sitte kokoaisi joukot, järjestäisi, johdattaisi? Päällikön velvollisuus oli paikallaan pysyä, että mikä häntä hakisi, siinä tapaisikin. Voisihan hän sanan-saattajia lähettää, jotka olisivat yhtä sukkelat kuin hän itsekin, vaan joiden poissa-olo ei vaikuttaisi mitään. Tämän käsittikin Sigbert, veti jalan jalustimesta, vaan teki myös rohkean päätöksen ko'ota seutunsa väen, ja käskyä enempää odottamatta omin takauksin tulevana aamuna mennä veljiensä avuksi, joiden hätää tänä samana päivänä hän kyllä ei tiennyt, vaan eriskummaisella aavistuksella näkyi tuntevan, niinkuin kaksois-veli tuntee sen haavan, jonka veljensä on saanut toisella puolen merta. Hämärän tullessa lähetti sanoman likempiin torniin, että annettaisiin kovimman hädän merkki; hän lähetti ketä vaan saattoi, komentonsa julistamaan ja syynsä siihen. Ne kolme vaikka puhuivat vastaan, sanoen sen tyhmäksi, kiljuen ettei hänellä semmoisiin ollut valtaa, uhkaten että eivät seuraisi häntä, pidättäen muitakin sentähden, että hän muka oli itsevaltainen. Hän ei siitä huolinut eikä antanut estää itseään, tahtonsa oli luja ja siitä sai hän jonkun levon. Kummalla silmällä katseli häntä Gertrud, joka Helveetian neitojen tavan mukaan oli saapuvilla kun maan etuja keskusteltiin. Vielä synkemmin paloi silmänsä, monasti näytti kun olisi hän tahtonut puhua ankarasti ja kovasti. Se painoi Sigbertin mieltä, Sigbertin, jonka sydän vielä tänäkin hetkenä paloi hänelle, ettei sillä ihanalla neidolla ollut suloisempia silmäyksiä hänelle, että se ei tahtonut heittää vihaa häntä vastaan, että niin kovin lujasti piti sukulaistensa puolta. Vaan päivän hälinässä, kun aina enempää väkeä pakkautui Sumisvaldiin ja ankarasti taisteltiin veljesten puolesta ja niitä vastaan, unohtui Sigbertiltä nuot silmäykset; palavin sanoin sai hän enimmät puolellensa ja huimemmaksi nousi sotahuuto, niin että kuka ei tahtonut näyttää pelkurilta, ja sitä ei kukaan tahtonut, se ei puhunut enää vastaan, kaikki varustelivat itseään; aamunkoitteessa kun kukko laulaisi, piti heidän oleman paikalla. Sumisvaldissa vaikeni hälinä, aurinko peittihe synkkien pilvien alle; ja raskasta sadetta alkoi resahdella maahan. Pelolla katseli sitä Sigbert, hän pelkäsi että sade voisi estää tulet näkymästä ja siis estää kokouksen. Sade herkesi, pimeämmäksi, mustemmaksi kävi yö, vaan ei yhtään tulta leimahtanut, ei likinkään Myllyvuorella.

Silloin nousi hänessä vimma ja tuska niinkuin äitissä joka silmäteränsä näkee käärmeiden kierroksessa. Huimasti juosten riensi hän vuorta kohti. Samassa paikassa koin ennenkin kuuli hän vierestänsä huudon: "Älä mene Myllyvuorelle!" Niin huudettiin kolme kertaa, ja kolme kertaa Sigbert vimmassa ja tuskassa ei huolinut siitä, vaan riensi kiireisillä askelilla eteenpäin. Silloin hänestä näytti kuin rientäisi joku hänen edessä, likellä häntä, melkein kuulumattomana ja mitä enemmin hän riensi, sitä enemmän toinenkin joudutti askeliaan ihan hänen edellänsä. Yhä huimemmin karkasi hän sen kammottavan olennon jälkeen, jota ei nähnyt, jonka askeleita ei kuullut, jota hiljainen äyhkiminen vaan ilmoitti; niin juoksi myllyjen sivu. Silloin kuuli viuhahduksen, lankeemuksen, hiljaisen äänen; hänen jalkojensa juuressa makasi ruumis, johon jalkansa oli kompastua! Silloin viuhahti toisen kerran, kolme keihästä lensi häneen, kolme miekkaa viuhahti hänen päällään ja ennenkun saattoi varustautakaan vastarintaan, makasi hän kuolleena, ensimäisen vieressä. Kun ne kolme kummaksensa löysivät kaksi ruumista yhden sijasta, tahtoivat tietää kuka ensimmäinen oli. Silloin löysi Klodomir lapsensa, ja sen rinnassa, missä salainen rakkaus oli palanut ja jonka oli tahtonut panna kilveksi armaiselleen, kolme keihästä; veri oli jo hyytynyt, henki haihtunut. Silloin nousi varmaan tuima tuska hänessä, vaan joka isänmaansa voipi pettää, siltä lapsensakin kuolon murhe pian vaikenee.

Kolkkoa oli huomis-aamulla Sumisvaldissa. Harvat tulivat paikalle, sillä ei yksikään tuli ollut kutsunut; minkä olivat pettäjät heittäneet sytyttämättä, minkä vieressä makasi uskollinen vartia kuoliaaksi lyötynä. Nämät harvat eivät löytäneet Sigberttiä, pauhasivat häntä vastaan ja haukkuivat häntä pettäjäksi. Tuota veljekset eivät puhuneet vastaan ja kysyivät tiettiinkö nyt kuka maan ja väen hyvää mieli. Niin puhelivat ja pauhasivat, kun äkkiä tuli ikään kuin taivaasta alas se tieto, josta ei kukaan tiennyt kuka sen oli tuonut, että kaikki olisi hukassa ja viholliset tulossa Sur-järveltä päin. Alankomaissa piti kaikki olla tulessa ja savussa. Silloin rupesivat vaimot kiljumaan, kiroten pettäjää, ja miehet löivät aseensa yhteen, sanoen tahtovansa kuolla maan eteen; muutamat arvelivat että pitäisi vuorissa kokoontua, ettei olisi vielä hukassa kaikki, vaan veljekset astuivat väliin, kysyen minkä ja kenenkä tähden he todella tahtoivat tapella. Sata vuotta oli muka Roomalaiset olleet hyvinä ystävinä; koko sotaan ei ollut syynä muu kuin väärä luulo, kun eivät tienneet Galbaa kuolleeksi, vaan sen hyvin hyvästi tiesivät legionat; jos olisi heitä kuultu ennen, niin olisi päästy kaikesta tästä onnettomuudesta. Niin pian kun tämä väärä luulo olisi tullut selkoon, herkeäisi sotakin. Parasta olisi lähettää Roomalaisille sana, ett'eihän heidän tahtonsa ollut muu kuin legionain tahto ja että tahtoivat tästä lähin olla hyviä ystäviä uudestaan. Tämä oli monen mielestä, joka ei oikein käsittänyt sodan syytä, hyvin lohduttavaa; siihen suostuivat iloisesti, vaan ei kukaan tahtonut sanomilla lähteä Roomalaisten luokse. Kun viimein ne kolme siihen suostuivat, oli samana päivänä koko laksossa se ajatus, että he parahiten tarkoittivat maansa hyvää, vaan että Sigbert oli pelkuri, joka läksi pakoon niinpian kuin tuli totta. Oli niitäkin, jotka virkkoivat, ettei hän ole pelkuri, vaan Roomalaisten ystävä, joka heillä kerran oli palvellut; häntä ei enään ollut uskomista; ensi tilassa rupeaisi pettäjäksi, semmoinen Sigbert.