Komeasti varustettuna lähtivät ne kolme matkaan ja tapasivat Rheetialaiset sekä Roomalaiset alhaalla laksossa, keskellä polttoa ja murhaa. Semmoisina, jotka luulevat ostaneensa ystävyyttä, astuivat he vihollisten joukkoon, sanoivat osto-hinnan ja ilmoittivat itsensä niiksi kolmeksi veljeksi, joita Windonissassa hyvin tunnettiin, jotka olivat Roomalaisille säästäneet verta, aukaisseet vuorten solat ja tiet sillä, että pettämällä ja pakoittamalla olivat katkaisseet Helveetialaisten liiton. Vaan aivan kuin heitä ei olisi kuultu, tempasivat heidät, ryöstivät, sitoivat, varsinkin Rhetialaiset, arvellen että isänmaan pettäjiä pitää rangaista missä niitä löytyy. Veljekset luulivat tämän erehdykseksi, joka selviäisi kun tulisi tuttuja kohorttia jälkeen. Alastoinna kuin raavaita ajettiin heitä Sumisvaldia kohti; siinä näkivät kaupungin leimahtavan tuleen, huoneensa palavan, varansa ryöstettävän, karjansa teurastettavan tahi ajeltavan hajalle; jopa huusivat kahleistaan armoa, sanoen sen olevan heidän omaisuuttansa, jotka muka olivat ystäviä; vaan iskuja saivat vastaukseksi. He näkivät tuttuja päämiehiä, ihmisiä, joiden kanssa olivat kauppaa tehneet; pyysivät heiltä armoa irti päästäksensä; vaan nämät pilkkasivat nauraen, löivät heitä kasvoihin, ja kun viimein Sumisvald oli tuhaksi palanut, kaikki ryöstettynä, riistettynä ja kaupunki ikuiseksi ajaksi porona, ajettiin heitä muiden ihmisten ja raavaitten kanssa maata ylöspäin. Roomalaiset löivät heitä; oma-maalaiset kirosivat, sillä nyt tunnettiin oikeiksi pettäjiksi. Vielä paloivat myllyt, korkealle loiskivat virran vedet tulisista rattaista. Tuolla puolen näkyi koiria tien varrella kalvamassa ruumiita, jotka olivat vetäneet pensastosta. Nyt näkivät kaikki mihinkä Sigbert oli saanut ja kuka hänen kanssa oli kaatunut. Vaan veljekset kiljahtivat kauheasti ja yksillä askelilla hyäkäsivät yhdessä rattaiden alle, rattaat heidät musertivat, aallot nielahtivat kitaansa ja niitä kolmea veljestä ei näkynyt enää sinä ilmoisna ikänä.
Vaan lepoon eivät päässeet. Vielä nykyjäänkin kuuluvat kävelevän synkän joen rannalla, viittaellen ja selitellen, ja niin kauan täytyy heidän siinä kummitella kuin niitä löytyy, jotka turhuuden, ahneuden tahi yli-mielisyyden tähden rikkovat velvollisuutensa. Moni vouti joka sorti leskiä ja orpoja, moni tuomari joka väänteli oikeutta vääryydeksi, moni seurakunnan virkamies joka omaa hyötyä muisteli enemmän kuin yleistä, moni maaherra joka oman säkkinsä mukaan mittasi maan etuja ja piti huolta omasta, vaan ei maan kunniasta, on ne kolme nähnyt itkemässä, viittaamassa, anovaisin silmin päätänsä pudistelemassa, ja aallot silloin kohisevat ikäänkuin Amenen siihen sanoen ja haavat tohisevat ikäänkuin varoittaen.
Vapun-päivä.
(B. Auerbachin mukaan.)
1.
Vapun-päivän aamuna näkyi kaunis ja hoikka mänty vaunumaakari Mikon talon edessä; koko puu oli karsittu ja ainoastaan latva jäänyt hakkaamatta. Se ulottui kaikkia huoneita korkeammalle, ja ellei kirkon torni seisoisi mäellä, niin olisi kohonnut senkin yli. Ei ollut toista sellaista puuta koko kylässä ja kaikki tytöt kadehtivat Eevaa, vaunumaakari Mikon vanhinta tytärtä, joka yksinään oli saanut tämmöisen riuvun.
Lapset juoksentelivat pitkin kylää; heidän keskellä liikkui kukkuran-muotoinen maja. Se oli sidottu vitsoista ja peitetty viheriäisillä lehvillä. Poika, joka oli kätketty majaan, pani sen liikkeelle; hän meni tällä tavoin talosta taloon; joka oven edessä seisahtui vähäksi aikaa. Kaksi poikaa kävi hänen vieressään kantaen koria täynnänsä ruumenia ja munia. Iso joukko muita poikia, viheriäisiä lehviä käsissä, seurasi heitä. Joka talon edessä lauloivat runon, jossa ilmoittivat "Toukokuu-miehen" tulleen sekä pyysivät munia koriinsa; muuten lupasivat hajottaa ruumenia kynnykselle ja uhkasivat, että näätä tulisi viemään kanat, ellei heille mitään annettaisi. Missä eivät saaneet munia, täyttivät sitten uhkansa sekä viskasivat nauraen ja riemuten kourallisen akanoita kynnykselle. Melkein joka paikassa tehtiin heille mieliksi; näin kulkivat talosta taloon. Mutta kyläläiset eivät tällä kertaa paljon huomanneetkaan tätä hälinää; sillä kaikki olivat riukua ihailemassa vaunumaakari Mikon huoneen edustalla. Riuku oli nähtävästi tuotu vähintäkin kuuden miehen ja kahden hevosen avulla. Ihmeellistä oli, kuinka se oli voinut tapahtua näin salaa; sillä semmoisten riukujen asettaminen oli kovasti kielletty ja pidettiin suurena metsän raiskauksena; sitä rangaistiin kolmen kuukauden työllä ojennus-huoneessa. Siitä syystä ei kenkään pojista tohtinut vanhaa tapaa myöten panna kultansa kodin eteen tämmöistä koristusta; ainoastaan Vendel'in Matti, joka "käveli Eevan tykönä", teki sen kuitenkin, huolimatta tästä kiellosta. Ei kukaan voinut arvata, kenen avulla oli tuonut männyn; sanottiin häntä auttamassa käyneen muutaman pojan Dettensee'stä, joka oli parin virstan päässä sieltä ja kuului Sigmaringen'in pieneen valtakuntaan.
Useat talonpojat, jotka auroineen aseineen olivat menossa pelto-työlle, seisahtuivat vähän aikaa katsellaksensa riukua. Myöskin Vendel'in Matti oli heidän joukossa; hän hymyili itsekseen ja iski silmää Eevalle, joka iloisena katseli ikkunasta; — hänen silmänsä ilmoittivat paljon. Kun kysyttiin Eevalta, kuka oli asettanut riuvun, vastasi hän ainoastaan leikillisesti kohauttamalla olkapäitänsä.
Pojat tulivat par'aikaa vaunumaakari Mikon huoneen kohdalle ja aloittivat laulunsa, kun kylän poliisimies astui esille ja kiljui heille kovasti: "Olkaa vaiti, poikanulikat!" Lapset yht'äkkiä vaikenivat; sitten kävi poliisimies suoraan Mattia kohtaan ja tarttui hänen käsivarteensa sanoen: "lähde mukanani kylän-voudille!"
Matti sysäsi pois hänen leveän kätensä ja kysyi: "minkä tähden?"