"No! johan on haukuttu kylläksi, jo lähden poies", sanoi Matti, "mutta talonmiehen poikaa ei pitäisi kohdella tällä tavalla. Jos serkkuni, Buchmaier, olis kotona, niin se ei suinkaan voisi tapahtua."
Mentäessä vankihuoneesen näki Matti Eevan, mutta hän ei kokenutkaan puhua hänelle. Eeva ei tainnut sitä ymmärtää, kauan katsasti hänen jälkeensä; viimein läksi kylänvoudin huoneesen, sortuneena häpeästä ja huolesta. Kylänvoudin vaimo, näet, oli Eevan kummi; hän ei aikonut lähteä sieltä ennen kuin Matti pääsisi vapaaksi. Mutta tämä vaikuttavainen välitys tällä kertaa ei auttanut mitään; kylän-vouti odotti tutkinto-käräjiä ja koki järkähtämättömällä ankaruudella suositella itsensä pää-tuomarin mieliin.
Uskollisen ja viisaan apulaisensa Sogesin avulla pani kylänvouti kokoon kertomuksen asiasta; varhain seuraavana aamuna vietiin Matti Horb'in kaupunkiin. Hyvää oli, että tie meni kylän toisella puolella ja ett'ei Eeva saanut nähdä Mattia; sillä surkealta näytti, kun tuo muulloin uljas ja siveä poika nyt oli niin sortuneen ja hävinneen näköinen; yksi ainoa yö oli hänen muuttanut semmoiseksi. Vihoissaan taittoi Matti lehden joka kerta, kun kuljettiin metsän läpi ja viskasi sen aina järkiään poies. Kun tultiin töyräälle männikköön, taittoi hän mänty-risun ja piti sen hampaissaan. Koko tiellä ei virkkanut sanaakaan. Tämä risu oli niinkuin merkkinä, ett'ei ilmoittaisi mitään riuvun asettamisesta; se piti hänen kielensä ikään kuin jollakulla loihdolla. Käräjä-huoneelle tultua otti hän kiireesti risun suusta ja pisti melkein tietämättänsä tämän kanteen-alaisuutensa kuvauksen lakkariinsa.
Se, jok'ei koskaan ole ollut lain kourissa, ei tiedä, miten hirmuiselta tuntuu, kun et ole enää omassa vallassasi; on ikään kuin ruumiisi olisi sinulta otettu pois. Lykättynä kädestä käteen täytyy itsestään nostaa jalkojansa ja kuitenkin käydä ainoastaan mihin muut tahtovat. Sen tunsi Mattikin; sillä hän oli ensikerran elämässään oikeuden edessä. Hän oli niin alakuloinen ja pelkäsi niin kuin olisi oikein suurikin pahantekijä, melkein ikään kuin olisi tappanut ihmisen. Polvensa olivat vaipumaisillaan, kun häntä vietiin pitkistä portaista ylös mäkeä. Hän suljettiin torniin, joka seisoo korkealla mäellä kuin valloitus-linna, taikka iso, kivinen etu-sormi, häristävä koko ympärystölle ja käskevä olemaan varoillansa.
Aika oli Matin mielestä kovin pitkä. Hän ei muistanut olleensa koskaan yksinään tuntiakaan työtönnä. Mitä hänen nyt piti tekemän? Hän katseli hetken ulos ikkunasta, joka oli kaksinkertaisella ristikolla varustettuna kuuden korttierin paksussa muurissa, mutt'ei nähnyt muuta kuin palasen sinistä taivasta. Rahilla maaten leikitteli hän kauan männyn oksalla, jonka löysi lakkaristaan; se oli vielä jäännös ulkonaisesta vihannasta maailmasta. Hän pisti sen lautojen rakoon ja mielensä kuvitteli sen pitkäksi riuvuksi, joka seisoi Eevan huoneen edessä; hänestä näytti jo sata vuotta kuluneen siitä, kun sen oli nähnyt. Huoaten kavahti hän ylös, katsahti hämmästyneenä ympärilleen ja löi jalkaa maahan; viheltäen alkoi hän lukea havuja männyn oksassa. Vaan sen työn heitti kohta kesken ja katseli oksaa tarkemmin; silloin havaitsi ensikerran, kuinka kaunis on semmoinen oksa; alapuolella olivat havut tumman viheriäiset ja kovat, mutta päässä vielä ihan hellät ja vaaleat sekä niin pehmeät kuin nuoren linnunpojan höyhenet, ja varsin ylhäällä oli pikkarainen itu kauniisti päällitysten olevine helpeineen; — siitä piti kävyn syntymän. Suloisempi kuin lavendelin ja rosmariinin haju oli oksan tuores pihka-tuoksu. Matti pyyhki sillä hiljaan ja verkalleen kasvojansa ja ummistettuja silmiänsä; viimein nukkui, oksa kädessä. Unessa näytti hänestä, kuin olisi lumouksella kiinnitetty heiluvaan mäntyyn, niin ett'ei voinut liikuttaa ainoatakaan jäsentä, hän kuuli Eevan ääntä, joka rukoili pahaa henkeä päästäksensä siihen ylös häntä pelastamaan. Silloin kavahti; hän kuuli todellakin Eevan ja veljensä Kristianin ääntä. He toivat hänelle päivällistä ja anoivat vankivartijalta luvan päästä sen läsnä-ollessa Matin puheillen; vaan sitä ei annettu.
Vasta ilta-puolella vietiin Matti tutkimukseen. Yli-amtmanni ["amtmann" on virkamies Saksassa, jolla on sekä tuomarin että voudin ammatti kihlakunnassa] heti kutsui häntä "sinuksi" ja haukkui häntä kirja-kielellä samoin kuin kylän-vouti edellisenä päivänä talonpoikain murteella. Niin kanan, kuin käräjät eivät ole julkisia, kuten muinoin olivat koko Saksassa, voi virkamies kohdella kanteen-alaista, miten itse tahtoo; vaikk'ei enää saa pieksettää tai kiduttaa tunnustukseen, niin toki löytyy monta muuta, usein vaikeampaakin rääkkäystä.
Yli-amtmanni käveli rämisevillä kannuksilla edes takasin huoneessa, kerkeästi vääntäen pikku paperia sormillansa, ja kysyi häneltä:
"Mistäs olet puun varastanut?"
"En tiedä mitään koko asiasta, herra yli-amtmanni."
"Saakelin konna, sä valehtelet!" sanoi tulisesti amtmanni, astuen Mattia kohtaan ja tarttuen hänen takkiinsa.