Eeva vaaleni ja hämmästyi; sitten juoksi mäestä alas ja seisahtui vasta Neckarin rantaan; kummastuneena katsahti taakseen; hänestä oli ikäänkuin heti pantaisiin vankeuteen ja järkiään pitäisi juoksemaan pakoon. Itkeä nyyhkyttäen palasi hän alla-päin kotiinsa.
Melkein koko yöhön Eeva ei sulkenut silmiänsä; sillä huomennahan piti hänen ensikerta astuman oikeuden eteen. Kaikenlaisia kuvia mustaan verhotuista huoneista juohtui hänen mieleensä, ja ellei leikkikumppalinsa, räätälin Agata olisi luvannut maata hänen kanssansa, niin olisi nääntynyt tähän hätään.
Aamun tuskin koittaessa meni Eeva kaapillensa ja otti pyhävaatteensa. Agatan täytyi häntä pukea; Eeva vapisi niin, ett'ei itse voinut solmia nauhaakaan. Surumielisesti katseli itseänsä särkyneessä peilissään; hänestä oli ikäänkuin pitäisi pyhä-vaatteissaan lähteä maahanpaniaisiin.
Vaunumaakari Mikko saattoi tytärtänsä, eihän muka voinut antaa lapsen mennä yksinään. Tultua käräjähuoneelle vaunumaakari otti hatun päästänsä, silitti lyhyet hivuksensa ja oli aivan nöyrän näköinen jo oven edessä seisoessansa. Hän laski ora-tuomisen keppinsä seinää vastaan; sitten kolkutti ovea, pää nöyrästi kuurullansa ja pitäen kolmisärmäisen hattunsa rintaa vastoin. Ovi aukeni. "Mikä asiana?" kysytään tylyllä äänellä.
"Minä olen vaunumaakari Mikko ja tuo on tyttäreni Eeva; se pelkää niin kauheasti, sen tähden tahtoisin kysyä, enkö minä myöskin saisi tulla oikeuden eteen."
"Et saa", oli tyly vastaus ja ovi paikalla paiskattiin kiinni, niin että Mikko hämmästyi. Hän ei voinutkaan mainita, mitä oli aikonut, että oikeastaan hänen, mutt'ei Eevan, pitäisi vastaamaan oikeuden edessä, koska riuku oli asetettu hänen huoneensa eteen.
Molemmat kädet kepin päällä ja leuka kätten nojassa istui vaunumaakari Mikko tyttärensä vieressä portaalla ja loi silmänsä kivien päälle, jotka näyttivät yhtä kylmiltä ja säälimättömiltä kuin virkamiehen kasvot. Sitten mutisi itsekseen: "Jos Buchmaier vaan olisi täällä, kyllä hänelle silloin tulisi toinen marsi eteen." Eeva ei voinut virkkaa sanaakaan; kädet ristissä välistä vaan köhisi kauniisti silitettyyn niistin-liinaansa.
Vihdoin kutsuttiin häntä huoneesen, hän nousi urheasti; isä ja tytär ääneti silmäilivät toisiansa ja Eeva katosi oven taa. Hän seisahtui oven suuhun, yli-amtmanni ei vielä ollut saapuvilla; mutta kirjuri istui siinä leikitellen kynällänsä ja hänen vieressänsä olivat molemmat lautamiehet; he kuiskuttelivat hiljaa keskenänsä. Eevan koko ruumis vapisi. Noin kymmenen minuuttia kesti äänettömyys; se oli Eevan mielestä ijankaikkisuus. Viimein kuului kannusten räminä; yli-amtmanni tuli. Eeva nähtävästi oli hänelle mieleen, sillä hän tarttui hänen leukaansa, taputteli sitten hänen hehkuvia, punaisia poskiansa ja sanoi: "käy vaan istumaan." Eeva totteli ja istuutui epäillen tuolin äärelle.
Kun hän, silmät maahan luoden, oli vastannut tavallisiin kysymyksiin ja ilmoittanut nimensä, säätynsä, ikänsä j.n.e., kysyi amtmanni: "No kuka on sulle asettanut riuvun?"
"Sitä en voi tietää, herra yli-amtmanni."