"Etkö tiedäkkään, kuka on kultasi?"
Eeva rupesi kovasti itkemään. Mielestänsä oli julmaa kieltää, eikä kuitenkaan voinut tunnustaa. Amtmanni auttoi häntä sanoen:
"No, mitä siinä on epäämistä? Matti on kultasi, aiottehan kohta mennä naimiseen."
Eeva ajatteli, miten neljän viikon takaa piti tulla oikeudelta naimis-kirjaa hakemaan; hän luuli, ett'ei silloin saisikaan "paperiansa", jos nyt kieltäisi. Eihän nyt käynytkään epääminen; se oli omatuntoa vastaan. Sydämmensä sykki kuvasti; eräs ylentäväinen uljuuden tunto heräsi hänessä; se kohosi kaikkien vaarojen yli ja virkisti häntä kokonansa; hän ei muistanut enää paperiansa, eikä yli-amtmannia, eikä ajatellut, missä oli; hän muisti ainoastaan Mattia. Viimeinen kyynel vieri hänen silmäripsistään, silmänsä loistivat kirkkaasti; hän nousi kiireesti, katsahti ikäänkuin voitosta kirkastettuna ympärilleen ja lausui; "Niin, en ottaisi ketään muuta maailmassa."
"Mattiko siis on asettanut sulle riuvun?"
"Saattaa niin olla; mut emme saa olla läsnä, ja minä olen tämän yön…" taas ei voinut puhua enempää itkultaan.
Hyvää oli, että Eevan silmät olivat ummessa, niin ett'ei nähnyt lakimiesten naurua.
"Tunnusta vaan; ei kukaan muu ole pannut sulle riukua."
"Mitä minä voin tietää?"
Kun amtmanni teki kaikenlaisia senkaltaisia kysymyksiä ristin rastin ja ystävällisesti vakuutti, että rangaistus tulisi sangen helpoksi, niin sai vihdoin Eevan tunnustuksen.