Mieli kun tyytyy osahans unhottaa Huomenen huolet, kovat onnet ottaa Naurusuin vastaan. Alituista onnee Eip' ole kellään.
Kuoli pois varhain ulias Akilles, Vaipui vanhuuttans ijäkäs Tithonos, Mullen ehk' antaa mitä sulta kieltää Rientävä hetki.
Ammoovat karjat monet ympärilläs, Hirnuvat sulla kenokaulat orhit. Verkaset vaatteet etähältä tuodut Päälläsi kannat.
Luoma peltoisen vähän antoi mulle Ynnä myös pienen runotaidon, että Naapurien nauruks' ite irvihampaat Laulelen ilkeet.
Heinäkuun 5:s päivä.
(Runeberg.)
Nyt kesäpäivä loistavi, Niin outo ompi mieleni Täll' aamupuhtehella. Lähetkö poika lehtohon, Suvinen siellä ilma on Nyt meidän lainoskella: Tää päivä juhlapäivä on.
Soturi sen kun lausuvi, Hän korjaa työnsä, nousevi Ja käden mulle antaa: Ja kylän kautta astumma. Ja niitun kukkapolkuja Sinisen lammin rantaan, Ku loisti kasteen helmissä.
Voi sitä maata, taivasta! Sanaa ei vanhus virkkana, Hän senkuin katsasteli. Välistä silmä kyynelti, Puristain viimein kättäni Hän hiljaa lausutteli: "Tään eestä voisko kuollaki?"
En vastannunna. Silmä vaan Sai syömestäni vastaamaan. Hän toist' ei tahtonunna. Ja hetken aikaa ääneti Kun seutua, kuin ennenki. Hän oli katsellunna: Sanoiksi virkki viimeinki: