"Jaa, poika, tältä rannalta Palasen näet sä Suomea, Jok' isänmaa on sulla. Näin kaunihit kuin Virtaan veet, Saimaan on saaret, niemekkeet. On missä Wuoksi tulvaa, Imatran koski kohisee.
Ja saitko kauvas Pohjahan, Maan sielläi yhtä armahan Näkisit vaaroiltansa; Ja rannetta jos aukeaa Näit Pohjanlahden huuhtomaa, Ois Suomi sulossansa Ja sytyttäisi sinua.
Vaan arvaatkos sa mieltäni, Ja ymmärrätkö silmäni, Se miksi kyynelöipi? Ja tämä päivä, tiedätkö Tää sulon sulo miksikö Niin katkera mull' ompi. Tää viides Heinäkuuta on.
Koittaapi päivä, vierevi; Kuin moni jälkee jättävi Kun toista saat jo oottaa? Heinäkuun viides päivä, ah! Jälett' ei mennyt, muistanpa Sen seitsentoista vuotta; Silloin sai Duncker surmansa.
Olj muinoin kansa Suomessa, On vieläkin: se onnensa Kaikk' oppi kantamahan. Ei säästele se henkeään; Jaloa, jyrkkää mieltähän Ei murra kuolokahan. Se kansa ompi meidän tää!
Sinä sen näet nyt rauhassa, Sit' eivät sorra, haaskaha Ja syömes sille sykkii, Mie näin sen koiteltaessa, Sodan ja näljän tuskassa, Samana näin kuin nytkin. Mi mielein voinet arvata!
Ma näin sen verta vuotavan, Näin tappioita, voittoja, Vaan pettäjää en nähnyt. Kussa ei noussut päiväkään. Sotijan jäätynehenkään, Pakohon miel' ei tehnyt, Vaikka turvaa ei, ei toivookaan.
Mi malttamusta, miehuutta, Mi neroa, mi intoa, Mi mieltä miehen siksi. Mi uros-töitä tarvitsi, Tää, jota kansa, miehetki Sanoisi sankariksi, Ja kuoltua kunnioittaisi.
Vaan kysy sotavanhusta, Ketään jos saanet kohdata Sit' joukkoo urhokasta: Tiesikö miestä kuitenkiin, Jot' yli muita mainittiin, Ja varmahan hän vastaa: Jaa, Duncker häntä kutsuttiin.
Ja suvun suuren lahjatta, Sai tämä mökin lapsena Syvistä sydänmaista. Ja korotettiin kunniaan, Ja mainittihin ympär' maan Varminna vartioista, Ja unohdu ei Suomessa!