"Niin, Jumala olkoon kiitetty, että kumminki se kunnon mies elää!" lisäsi Peteri rihkamus. "Muuten luulen, että kaikki ystäväni ovat kaatuneet. Sinun setäsi, vanha Staffan, on myöski saanut mennä parempaan maailmaan."
"Minä tiedän sen", sanoi merimies syvästi huoaten; "minä itse näin hänen saavan kuoleman lyönnin, mutta hän kaatui kunnialla."
"Ja toinen parhaista ystävistäni", jatkoi rihkamakauppias vähän hämillään siitä muistutuksesta, minkä Jens'in sanat sisältivät omasta pelkurimaisuudestaan, "Jens leipurin näin omilla silmilläni hakattavan palasiksi. Minun oli mahdoton päästä avuksensa, sillä vihollinen hurjana virtana tunti vallillemme. Samassa sain myöski nähdä, miten jotkut sotamiehet raastoivat molempia pormestariamme mukaansa, mutta heidän seuraavaa kohtaloansa en tunne. Mutta se on tarpeetonta niistä puhua. Kertokaa sen sijaan, miten te olette onnistuneet välttämään vaaran, jotta nyt tässä olette."
Jens ja Ellen istautuivat kauppamiehen viereen. Edellinen kertoi, miten hän tulisimmassa taistelussa eräällä kartanolla oli tavannut kuoliaaksi ammutun ruotsalaisen sekä hoksannut sen keinon, että pukea sen vaatteita päälleen niin paljon kuin ennättäisi. Siinä vaatteuksessa oli hänen onnistunut päästä vihollisten läpi ulos kaupungista ja vihollisten rakentamaa siltaa myöten yli joen, jonka jäljestä hän meni läpi metsän joen suulle, missä veneellä taas souti ylitse toiselle rannalle. Nähtyänsä lähellä olevalta mäeltä, että vihollinen oli palausmatkalla, joukko vankia muassaan, meni hän läpi metsäin ja maiden Lyckön tielle. Kuinka hän sitte oli etäämmällä seurannut vihollisen liikkeitä ja miten hänen vihdoin onnistui löytää ja pelastaa Ellen, tuli myöski kerrotuksi.
"No, mutta hevonen sitte, jonka otit ruotsalaiselta jääkeriltä, minne sen olet pannut?" kysyi kauppamies elävästi kuultuaan koristelematonta kertomusta.
"Sen tahdon kohta kertoa", sanoi Jens. "Me ratsastimme hyvällä vauhdilla eteenpäin ja olimme ennättäneet kappaleen matkaa toiselle puolelle erään myllyn…"
"Varmaanki Bubbetorppa", katkaisi Peteri kauppias, joka oli Blekingen tarkkaan matkustanut.
"Se on mahdollista", jatkoi Jens; "minä en koskaan ennen ole ollut niillä tienoin, tiesin ainoastaan, että tie meni Rödeby'hyn. Me olimme, miten mainittiin, ratsastaneet vasta mainitun myllyn ohi, kun kappaleen matkaa edessäpäin kuulin meluamista ja hevoskavioin kopinaa. Minä pidätin hevosen ja kuulin silloin pari ruotsalaista kirousta. Heti arvasin niiden olevan vihollisen ratsumiehiä, jotka palasivat ryöstöretkeltä, ja hyppäsin sentähden Ellen'in kanssa alas hevoselta. Kohta vasemmallamme oli metsäinen mäki ja annettuani hyvän läimäyksen hevoselle, jotta se vauhdissa lähti tulevia vastaan, kiirehdimme me, niin sukkelaan kuin pääsimme, mäkeä ylös. Ennenkun oikein pääsimme ylöskään, kuulimme jo ajettavan sillan yli. Heti sen jäljestä kohtasivat he irtonaisen hevosen ja sinä aikana, kun he pysähtyivät sitä tarkastamaan, menimme me syvemmälle metsään, ja sen jäljestä emme heistä enää mitään kuulleet."
"No entä sitte?"
"Niin sitten tulimme vihdoin erääsen torppaan, jossa levähdimme, ja tänäpänä olemme kulkuamme jatkaneet ensin Fridlefstan kirkonkylään ja sitte erääsen taloon, nimeltä Wong. Sieltä tulemme nyt, vaan emme ole varmat, mitä tietä pääsisimme Rotnabyhyn."