"Pitäkää niin paljon kuin mahdollista länttä kohden, niin kyllä tulette Kalleberg'aan tahi johonki muuhun taloon pohjoispuolella kaupunkia. Älkää kuitenkaan kaupungissa kauan viipykö, vaan asettakaa niin, että voitte saada Hannu Nörrum'in turvallisempaan paikkaan. Vihollinen on varmaanki kulkenut länteen Sölvitsborg'ia kohden, mutta parin päivän perästä voipi hän jälleen olla takaisin. Minä puoleltani en suinkaan enää koskaan sinne tule, kun nyt minulta on kaikki ryöstetty."
Peteri kauppias oli ääneti siitä, että sangen raskaan säkkinsä pohjalla oli sekä puhdasta rahaa, että muita kalleuksia hyvässä tallessa. "Minä aion nyt Twing'iin, jossa on useita sukulaisiani ja jossa saan raastaa itseäni eteenpäin, miten parhaite taidan."
"Ah", lisäsi Ellen siihen, "itseki häpeän, ett'en ennemmin kysynyt mitään äidistäni, mutta sano nyt, eikö hänkään vielä elä!"
"Ajattelepas, se on enempi kuin tiedän", vastasi kauppias; "minä en kuullut kenenkään hänestä mitään mainitsevan ja sitä paitsi on hän vaan äitipuolenne."
"Mutta kuitenki äitini", sanoi Ellen.
Hetken levähdyksen ja keskustelun perästä sanoivat nuoret jäähyväiset ja jatkoivat metsäkulkuaan länteenpäin.
Matkustajat pääsivät maalinsa päähän. Sitä tietä, mikä Kalleberg'asta Rotnajoen itärantaa vei kaupunkiin, tulivat he sinne ja menivät sisälle arviolta samasta kohdasta, mistä ruotsalaiset ensin olivat tiensä raivanneet. Siellä näkivät he rappumais-seinäisen kirkon seisovan muuttumattomana ylängöllään, mutta kun tulivat sen lähelle ja loivat silmänsä laaksoon, missä varsinainen kaupunki oli kaksi päivää sitte seisonut täydessä komeudessaan, näkivät he ainoastaan epäjärjestyksellisen joukon raunioita. Useammassa paikassa leimusivat liekit muinoin hupaisien kotien viimeisistä jäännöksistä; taivaalla taas näkyi paksuja savupylväitä kiertelevän avaruuteen taikka tuulen henkäyksestä sekautuen toisiinsa ja levittävän itseään, ikäänkuin himmeä huntu hävitettyjen omaisuuksien yli.
Missä oli se asunto ollut, jossa he niin useasti olivat toisiansa kohdanneet; missä oli heidän lapsuutensa koti seisonut? He eivät siitä hävityksestä tarkoin paikkaa tunteneet; mutta jäljellä seisovan ahjon korkeine tornineen arvasivat he olevan saman, mikä äskettäin oli kuulunut tuolle suurelle asepajalle. Mutta missä löytyi hän itse, rakas isä? Miten olivat niin kauan viipyneet häntä etsimästä?
Samassa tuli näkyviin vanha mies, haperoiden keppi kädessä — ensimäinen ihmisolento, minkä olivat kaupungin vallien sisällä nähneet. Se oli kaupungin haudankaivaja, — elävä muistutus siitä elosta, minkä se väsymätön viikatemies oli tehnyt, ja siitä kohtelusta, joka heitäki kerran — ehkä pianki — saavuttaa. He menivät ukkoa vastaan; mutta ennenkun ennättivät luoksensakaan, oli hän tuntenut Ellen'in ja huusi hänelle: "Sinä etsit isääsi — onnellinen sinä, hän elää vielä! Tule, minä saatan sinut hänen luoksensa!"
Pienimmässä mökissä Möllenmäellä — pari semmoista seisoi siellä vielä jäljellä — näki Ellen isänsä. Syvästi liikutettuina kohtasivat he toisiansa. Hän ei ollut uskonut Ellen'in enää löytyvän elävien joukossa, ja hämmästyksensä oli sentähden niin suuri, ettei pitkään aikaan voinut saada sanaa huuliltaan. Sen jäljestä puhui hän selkeästi ja pontevuudella, mikä osoitti, etteivät hänen voimansa vielä olleet särkyneet. Myöskin Jens tervehti häntä ja hän likisti lämpimästi nuoren miehen kättä.