Myöski oli porvaristo tänään kutsuttu raastupaan pormestaria kohtaamaan, jolla oli sangen tärkeitä asioita heille esiteltävänä. Kokouksen piti tapahtuman auringon noustessa, mutta ennenkun päiväkään ennätti niin valjeta, jotta voitiin selvästi erottaa esineet, alkoivat kaupungin asukkaat näyttäytyä ulkona, useammat kiirehtien kaupungin valleille ja portaille vakaantuaksensa siitä, josko jo vihollista näkyisi taikka kuinka kaukana se mahdollisesti vielä oli, jonka jälkeen seurue ohjasi kulkuaan torille. Sille paikalle olivat porvariston jäsenet järjestään kokoutuneet. Heitä yhä lähemmäksi ahdisti utelias joukko, joka urkki tarkalleen jokaista asiata koskevan sanan, mikä ennestään oli useammalle porvarille tuttu. Paitsi nykyistä tapausta varten sinne majoitettua sotaväkeä, nähtiin sekä torilla, että läheisillä kaduilla uteliaitten kaupunkilaisten joukossa joukko paenneita maalaisia.
Niiden porvarien joukossa jotka olivat ottaneet asemansa lähelle raastuvan rappusia, oli yksi erittäin huomiota puoleensa vetävä. Se oli kookas mies, säteilevillä silmillä ja aina hartioille ulottuvalla mustalla tukalla. Kasvonsa olivat hienot ja säännölliset, ryhtinsä syvästi totinen, vakava ja urhokas; koko olentonsa vaati luottamusta ja kunnioitusta. Se mies oli aseseppä Hannu Nörrum, Ellen'in isä. Yleisissä neuvotteluissa osoitti hän niin paljon ymmärrystä ja vakavaa päätöstä, jotta useammat arvelivat hänen taitavan yhtä hyvästi hoitaa pormestarin virkaa kun omaa ammattiaan. Isänmaallinen oli hän myöski ja viime vuoden taistelussa osoittamasta urhoudestaan ja alttiudestaan tiesi jokainen kertoa. Luonnollista siis oli että jokainen tahtoi päästä häntä niin lähelle, kun suinki, jonkatähden oikea tunko syntyi sillä puolella toria.
Paljo ei kuitenkaan nyt hyödytty siltä taholta. Hannu Nörrum seisoi tänäpänä totisempana ja äänettömämpänä kun muutoin, ainoastaan harvoin lausuen sanan lähellä oleville, mutta sitä useammin luoden etsivän silmäyksen sille suunnalle, josta kaupungin johtajain piti tuleman.
Vähemmän varovaisia olivat sitävastoin moniaat toiset käsityöläiset. Niiden joukossa useammat kuuluvasti puhuivat ajatuksensa, tahtoen vielä äänen painolla ja ruumiin liikkeillä antaa sanoilleen suurempaa arvoa, kuin niillä todella olikaan.
"Vihollinen on tehnyt paljon vahinkoa maalaisille, mutta se on talonpoikain oma syy", sanoi Niilo Deger, kaupungin arvoisa lukkari.
"Missä katsannossa sitte?" kysyi Bengt suutari. "Kaiketi sentähden, kun eivät tahtoneet vannoa ruotsalaisille uskollisuutta ja ystävyyttä?"
"Kehnoja olisivat olleet, jos sen olisivat tehneet", sanoi Didrik teurastaja, joka oli voimakas taistelia, eikä mitään maailmassa peljännyt, "niin kehnoja eivät blekingeläiset kuitenkaan vielä ole, jotta sitä tarpeetta tekisivät."
"Antakaa anteeksi, ystäväni", jatkot lukkari painokkaalla äänellä, "niin arkoja ovat he todella olleet etelä-kihlakunnassa ja päälliseksi juuri nykyään. Se tapahtui eilen, kun vannoivat Ruotsin kuninkaalle luottamuksen, uskollisuuden ja miehuuden. Pastori on itse sen tänäpänä minulle kertonut. Hän tuntee tarkalleen ne kaikki asiat, eikä totisesti valehtele. Selitykseksi mitä äskettäin sanoin, että se oli talonpoikain oma syy, jos vihollinen menetteli ankarasti heidän kanssaan, tahdon muistuttaa, — minkä luultavasti kaikki tietävät, — miten osa väestä mainitussa kihlakunnassa otti kiinni muutamia Ruotsin sotilaita ja hirtti ne semmoisinaan miekkoineen, haarniskoineen."
"Se oli hyvästi tehty", sanoi Söyri köysyri, "minä olisin mielelläni lahjoittanut parhaan köyteni siihen, jos olisin siellä ollut."
"Ja minä", lisäsi Ole kirjansitoja, "olisin ojennetuin käsin lahjoittanut joukon aimo nauhoja niiden kanaljien puussa pysymiseksi niin kauan kun mahdollista."