"Hyvä, tässä on", sanoi Hannu Nörrum ja otti esiin hienoon palttinaan käärityn kirjeen, "ja tässä on itsellesi kirjoitus kummaltaki pormestarilta, jossa vakuuttavat sinua niiden suosioon, jotka asiaasi edistävät."
Sillä aikaa, kun seppä antoi Jens'ille vielä moniaita ohjeita, neulottiin kirje hänen takkainsa päällisen ja vuorin väliin. Itseään koskevan kirjoituksen, mikä oli pergamentille kirjoitettuna, varustettuna kaupungin vaakunalla, säilytti hän syvässä povitaskussaan. Kun kaikki oli hyvin varustettuna, otti hän jäähyväiset isältä ja tyttäreltä, sekä sedältä ja kumppaneiltaan asepajassa ja lähti matkalle.
"Jumala antakoon sinulle menestystä", sanoi vanha Staffan, saattaen häntä ulos ovesta. "Tullaksesi täältä ulos ja päästäksesi Sölvitsborg'iin luulen kyllä onnistuvasi", lisäsi hän, "mutta tullaksesi takaisin luulen olevan vaikeampaa."
"Jos löydän ulos, niin löydän myöski sisälle", vastasi Jens vakaasti ja meni nopein akselin ulos kartanolta sille kaupungin portille päin, mikä vei Höby'n tielle. Näyttipä nuori merimiehemme vähän pönäkältä näyttäissään vahdille pormestarien valmistamaa paperia, jota nähdessään sotamiehet vähän kummastuivat, sillä he katsoivat heistä jonkun soveliaammaksi tälle asialle, mikä ei mahtanut olla vähäarvoinen, koska se oli kaupungin hallituksen lähettämä ja vahvistettuna kaupungin sinetillä.
"Minne nyt matka pitää, merimies?" kysyi uteliain, juuri kun Jens astui kaupungin portista.
"Arvaa, niin saat tietää!" vastasi Jens itsetyytyväisyydellä, lykäten lakkinsa ylemmä otsalle.
Ei ollut aamua vielä paljo kulunut, kun Jens alkoi matkaansa ulkopuolella kaupunkia. Kastepisarat kimaltelivat kirkkaina puiden oksilla ja ruohoilla. Aurinko loisti niin säteilevän kirkkaasti, että sanansaattajamme arveli ei koskaan semmoista nähneensä.
Silloin tällöin ajatteli hän, jotta Rotnaby mahdollisesti voisi tulla sinä aikana valloitetuksi ja että hän siinä tapauksessa ehkä ei koskaan tulisi näkemään rakkaimpiansa. Kohta kuitenki hän muisti, miten ruotsalaiset edellisenä vuonna turhaan olivat koettaneet anastaa kaupunkia ja että se nyt oli paremmin varustettu, sekä sitäpaitsi oli apua odotettavana niin pian, kun herra Passberg saisi tietää, miten asiat olivat. Niin sen tiedonhan tämän nuoren merimiehen piti saattaa maaherralle, joka taas, pian sanoen, vaan lisäsi hänen intoaan…
Jens'iä oli neuvottu ensimäisen neljänneksen kulkemaan jalkaisin ja vakuudeksi pitävän itseään metsässä vasemmalla puolen maantietä. Vasta Sörby'ssä piti hänen hankkia itselleen hevonen joko talosta taikka, jos niin sattuisi, laitumelta. Niin varustettuna pitäisi hänen jatkaa matkaa Sölvitsborg'iin niin sukkelaan kuin mahdollista. Mutta merimiehemme tultuaan maantielle, missä ei ihmistä nähnyt eikä vähintäkään ääniä vihollisesta kuullut, luuli olevan parasta jatkaa matkaansa suorinta tietä, koska siten voisi päästä pikemmin, kuin jos menisi metsän läpi. Jos hän sattuisi huomaamaan epäluuloista väkeä, niin hänellä olisi ainoastaan muutamia askeleita metsään, missä helposti pääsisi vihollisen näkyvistä.
Ripein askelin astui hän siis eteenpäin ja kaikki näytti käyvän onnellisesti. Mutta ennätettyään puolen neljännestä kaupungista sille tielle, joka oikealle kääntyy Djupadas'iin, kuuli hän äkkiä selvästi siltä tieltä sotilasparven täyttä vauhtia lähenevän. Katsahdettuaan sinnepäin näki hän hämmästyksekseen, että miehet, jotka eivät voineet olla muita kuin vihollisen ratsuväkeä, jo näyttivät hänen huomanneen. Sitä osoittivat kumminki ne käytökset, joilla pari heistä ikäänkuin pyysivät häntä seisahtumaan. Mutta kun — josko se oli tahi ei heidän tarkoituksensa — ei semmoista voinut tulla kysymykseen, juoksi Jens tuulen nopeudella mainitun tiensuun ohitse ja antautui sitte Sörby'n puolelle metsän notkoon ja siitä pohjoista suuntaa jotenki tiheään varvikkoon.