Hän toivoi sillä tavalla eksyttävänsä ratsastajat. Sillä etumatkalla, mikä hänellä oli, ja sillä vauhdilla, jolla hän kulki, voisivat ne kaikissa tapauksissa vaikeasti häntä saavuttaa, jos hänen vaan onnistuisi löytää laidun toisella puolen Sörby'n, missä löytyi vielä tiheämpi notko ja, jos niin tarvitsisi, joukko vuoren luolia, joihin voipi kätkeytyä. Suorinta tietä sinne päästäkseen koetti hän juosta erään puron ja pellon poikki, mutta tällä hän antautui yhä enenevään vaaraan. Sillä erään metsä-aukon kautta, jota hän ei ottanut huomioonsa, huomasi eräs ratsastajista, joka oli sillä aikana, kun toiset seisahtuivat tienhaaraan, ratsastanut pohjoiseen, hänen sekä talon, jota kohden hän juoksi ja ohjasi nelistäin samaan suuntaan, kun hän ensin oli viitannut pari ratsastajaa tulemaan jahtiin osaa ottamaan.
Jens huomasi kuitenki aioissa lähenevän vaaran. Hänellä kuitenki vielä oli hyvä ennätysmatka taloon päästyään, jotta sai silmänräpäykseksi taaksensa katsoa. Hän näki silloin kolme ratsastajaa paljastetuin sapelin seuraavan häntä. Ensimäinen oli hyvin sen ratsastajan näköinen, joka Listerby'ssä oli koettanut häntä tavata — olipa varmaan sama paksu mies!
Mutta tässä ei ollut aikaa tarkempaan tutkimiseen taikka perusteellisempaan miettimiseen. Jäntterä mies ei ollut enää kuin pari sataa syltä kaukana ja jokainen sekunti siis oli kallis. Jotta takaa ajettava et ollut erehtynyt, osoitti se, kun kartanon kulmalta käännettyänsä kuului pistolin laukauksia ja pari kuulaa lensi sivuitsensa.
Onneksi oli, että metsää kasvoi hyvin lähellä taloa, jotta moniaan silmänräpäyksen kuluttua pakeniamme voi olla suurten kuusten ja tammien suojassa.
VI. Jatkoa Jens'in seikkailuksiin.
Silmänräpäykseksi näytti ikäänkuin ruotsalaiset olisivat luopuneet koetuksestaan. Jens pysähtyi parin suuren kotapensaan taakse, saadakseen kuunnella ja vetääkseen henkeänsä. Hän ei ollut pettynyt. Takaa ajajansa oli todellaki seisahtunut, mutta vaan saadakseen tietoa, minnepäin pakolainen oli antaunut. Eräs lapsi, mikä Jens'in ohijuostessa oli sattunut olemaan läheisyydessä, osoitti sormellaan, minne hän oli juossut, ja taas oli ratsastaja kintereillänsä. Nyt laskettiin kivien ja kantojen yli. Luottaen luonnolliseen notkeuteensa, sattui merimies pari kertaa kompastumaan; kerran kaatuneelle puunrungolle ja toisen kerran niljakkaan kiven kielekkeelle, minkä yli tahtoi juosta. Hän kyllä äkkiä pääsi seisoalleen, mutta myöski joka kerralla saavutti häntä ratsastaja. — "Hevosensa juoksee jäljessäni kuin jahtikoira", arveli Jens, jatkaen vähentymättömällä vauhdilla pakoaan. Seikka oli nimittäin siten, että Jens oli kiireessään kulkenut liian paljon oikeaan ja siten tullut tasaiselle maalle itäpuolelle Sörbyn puroa ja seuraajansa oli sattunut löytämään jalkapolun, mikä hyvin vähän erillään siitä iestä, jota hän kulki, meni samaan suuntaan. Tämän kuitenki huomasi Jens ja kääntyi suoraan vasemmalle, jonka kautta hän pääsi enemmän ylänkö- ja tiettömälle seudulle.
Merimiehen tie kulki nyt tiheämpäin pensaikkoin ja sanomattomien louhikkojen läpi, jossa ratsastajalle pitäisi olla vaikeata, jopa kokonaan mahdotontaki, ennättää häntä. Hänen koetuksensa täytyi myöski tulla epävakaisemmaksi siitäki syystä, kun Jens oli täydellisesti tuttu seudulle. Kuitenki seurasi ruotsalainen uskollisesti jäljessä huolimatta kumppaneistaan, mitkä olivat hyväksi nähneet jäädä taloon saadakseen sieltä paremman ja varmemman otuksen kuin merimies raukka oli.
"Halloo! Seisahdu, sinä hirtehinen", huusi takaa-ajaja, joka enää vaivalla pääsi eteenpäin, vaan ei tahtonut palata, koska hän kuuli tanskalaisen hiljentävän kulkuaan ja joka puiden räiskeestä päättäen oli hyvin vähän edellä.
"Ei ole aikaa", vastasi Jens tyyneesti takaisin, ja myöski huvikseen tahtoi ilvehtiä vihollisensa kanssa.
Hän oli sitä varmempi asiastaan, koska hän jo oli tavannut sen paikan, johon hän tiesi ratsastajan ainoastaan tuskalla voivan seurata, jos ei hän astuisi hevosestaan ja juoksisi joutuisammin kuin Jens.