Merimies havaitsi olevansa pienen yksinäisen vuoren juurella, mikä kokonaan oli katajapensaiden ja kuusien varjossa. Kun hän oli pakannut itsensä sen, luonnon valmistaman viheriäisen etumuurin läpi, seisoi hän säännöllisesti muodostetun vuori-aukon edessä. Sen kautta tuli hän kylläksi isoimmalleki miehelle suureen, mutta alussa sangen pimeään käytävään. Sisempänä muuttui se kuitenkin kirkkaammaksi. Himmeä valo valaisi vasemmalta juuri sille suunnalle, jossa sivukäytävä vinkkelissä kääntyi edellisestä. Vuoriseinät olivat tässä jo niin lähellä toisiaan, jotta keskikokoinen mies tarkalleen sinne juuri mahtui. Käytävä valkeni askel askelelta ja lopuksi oli vuorimatkustajamme erään pienen salin kokoisen luolan suulla, mihin kylläki tuli valkeutta vuoressa olevan halkeaman kautta. (Tämä luola nykyään nimitetään "Gottes Stue".) Jens meni sisälle ja istautui ulkonevalle vuoren kielekkeelle, iloissaan, jotta sai vähänkään lepoa pitkän ja ankaran juoksumarssin jäljessä.
Hän päätti varmaksi, jotta ruotsalainen ratsastaja nyt pian heittäisi takaa-ajonsa ja palajaisi toveriensa luo. Hyvillään siitä, että näin oli ensimäisen vaaran välttänyt, alkoi hän odottaissaan miettimään, miten yhä eteenpäin jatkaisi.
Noin neljänneksen kuluttua oli Jens valmis taas jatkamaan matkaansa. Hän hiipi varovasti ulos ja rupesi katselemaan ympärilleen. Voimme arvata hämmästystään nähdessään tuskin kahdenkymmenen askeleen päässä ruotsalaisen, mutta tällä kertaa jalkaisin hevonen vierellään.
Ratsastaja myöskin puoleltaan huomasi Jens'in ja hyökkäsi paljastetuin sapelin häntä kohden. Silmänräpäykseksi valtasi hänet hämmästys, nähdessään Jens'in juoksevan suoraan vuoreen. Ajatus vuoripeikkoja ja metsä-ihmisiä löytyvän heräsi hänessä, mutta tarkemmin mietittyään, että se mahtoi toki tavallinen ihminen olla, jota hän oli niin kauan takaa-ajanut, rohkaisi häntä ja kahta kiivaammasti lähti hän perään saavuttaaksensa sen henkilön, joka niin taitavasti oli osannut tähän asti väistyä pois. Ennätettyään luolan portille, ei hän kuitenkaan tohtinut heti mennä sisälle, vaan pysähtyi uudestaan voimainsa takaa ponnistaen silmiään mahdollisesti nähdäkseen, missä pakolainen siinä kolkossa käytävässä voisi olla. Mutta hän taisi ainoastaan kuulla toisen askeleiden kopinan ja pian neki haihtuivat pois.
Kentällä ei ruotsalaisemme koskaan peljännyt vaaraa, mutta täällä näytti kun olisi hänellä ollut näkymättömän olennon kanssa taistelemista. Hän oli kuullut monta uskottavaa kertomusta ihmisistä, jotka olivat joutuneet vuoristoihin; semmoista oli tapahtunut voimallisille ruhtinaille ja prinsessoille ja siis myöski voisi tapahtua niin vähäpätöiselle henkilölle kuin hän oli. Kuitenki sai hän rohkeutensa ja ojennetuin sapelin alkoi marssimaan hämärään käytävään. Hän meni niin eteenpäin, kunnes sapelin kärki sattui sisimpään vuoren seinään; mutta kun hän siinä näki sivulta valoa, arvasi hän löytyvän toisenki käytävän, mikä oli sen käytävän yhteydessä, jossa hän oli. Kohta hän ei kuitenkaan tohtinut sinne antautua, vaan pisti sapelin niin pitkälle kun ylettyi siten vakaantuakseen, ettei kumminkaan mikään vaara häntä lähellä väijynyt. Sen jäljestä kumarsi hän eteenpäin päänsä ja tuli siten varmaksi, että sisimmässä täytyi suurempi huone löytyä, mutta ihmisolentoa hän ei siellä voinut havaita. Kun hän nyt alkoi astua myöski sivukäytävään, siten toimeenpannakseen tarkemman etsimisen, huomasi hän harmikseen, että aukko oli liian ahdas suurelle rotevalle ruumiilleen, ja kun hän ei tahtonut sinne kiinni tarttua, alkoi hän suutuksissaan huutamaan:
"Ulos koira, joka siellä hiivit, minä muuten tuon kumppanini, joten pian tapaamme sinut!"
"Tee niin", vastasi ilkkuvan kumiseva ääni luolasta; "minä odotan siksi, kunnes taas tulet!"
"Anna edes nähdä kirotun naamasi!" huusi ruotsalainen sisälle.
"Sen voit saada", vastasi tanskalainen ja pisti päänsä luolan suusta esiin.
"Ei, nyt menee liian pitkälle!" sanoi ratsastaja uhkaavaisesti pudistaen sapeliaan hänelle.