IX. Hirmupäivää vastainen yö.
Pimeys oli tullut. Rotnaby'n yli lepäsi yö jylhänä ja raskaana, sillä ei kuu eikä tähdet levittäneet sille ystävällistä valoaan. Mutta mikä vielä oli pahempi, itse kaupungin asujamissa, kumminki enemmistossä, lepäsi surun kuorma ja tuskin vähinkään toivon säde valaisi alakuloisia. Sillä, huolimatta siitä että päättyneenä päivänä oli sangen vähän tappiota tullut, oli kuitenki todellaki alakuloisuus vallitsevana tunteena. Ennen illan tuloa olivat jo ruotsalaiset lakkauttaneet vihollisuudet, mutta kuitenki nähtiin läheisillä kukkuloilla varustuksia, mitkä osoittivat, että kaupunkia aiottiin polttaa. Kirkon lähellä olevalta mäeltä sekä tornista nähtiin sotamiehien ja talonpoikain vierittävän suuria tervatynnyriä mäille, sekä suuria joukkoja jotaki ainetta, mitä arveltiin tappuroiksi. Pimeän tultua olivat mahtimiehet kuulleet pauhinaa tulevista sotilaista ja vaunuista, joilla luultavasti oli kenttätykkiä sekä muuta sotatarvetta. Pian leimusi ympäristöllä vahtitulet. Niitä oli Pippurimäellä, jyrkällä töyräällä joen pohjoisrannalla, Taavetin kukkulalla ja Nekkamäellä. Ne levittivät niin voimallista valoa kaupunkiin, että useassa paikassa voitiin helposti tehtäviään toimitella.
Sotamiesten pitäessä huolta varsinaisesta mahdista, kävivät porvarit vuorottain kotonaan nauttimassa hetken lepoa taikka lausumaan kehoittavia sanoja vaimoilleen ja lapsilleen. Useammat vaimot kuitenki juoksivat useasti kaupungilla, pienimmästäki kolinasta kuvaillen vihollisen tuloa ja herättivät siten yhä enemmän pelkoa heikkoveristen kesken, missä se jo muutenki suuressa määrässä vallitsi. Muori Inkerin tuvassa ja tuvan ympärillä oli myöski kaiken yötä ihmisiä saamassa tietoja, josko sille vanhalle akalle olisi mitään uusia ennustuksia ilmestynyt kaupungin kohtalosta. Jokainen povaaja-akan sana otettiin yhtä suurella luottamuksella vastaan kuin jos ne olisivat jumalallisen profetan suusta lausutut.
"Te tutkitte minulta ennustuksia ja taivaan merkkejä, mutta miksi ette itse tarkkaa niitä", sanoi Inkeri eräälle uteliaalle joukolle. "Niin, sentähden, että olette pahuudessa ja ylpeydessä kietoutuneet syntisten tavalliseen vakuutukseen, niin ett'ette näe ettekä kuule, mitä Jumala teille ilmoittaa. Mutta jos todellaki tahdotte tietoa, niin ilmoitan teille, mitä olen havainnut jos se voisi olla teidän vietellyille sieluillenne joksiki parannukseksi. Tuskin on tuntia kulunut siitä, kun taivaalla näin kaksi sotajoukkoa menevän vastakkain taisteluun. Toisen joukon lippu oli valkea ja punainen kuin lumi veri, toisen oli musta kuin tähdetön yö. Suurella vauhdilla törmäsivät he yhteen; mutta valkeanpunaista lippua kantava joukko lyötiin niinkuin ohra viikahteelta. Oletteko nähneet sitä?" lopetti Inkeri lujalla läpitunkevalla äänellä.
"Ei ei, sitä emme ole nähneet", kuultiin usean vaikeroiden sanovan.
"Jumala olkoon meille armollinen!"
"Niin Jumala olkoon teille armollinen, sanotte pian!" jatkoi Inkeri ja lisäsi matalammalla äänellä ja nostaen kättään ikäänkuin kuunnellakseen: "kuuletteko mitään? Ei — minä jo näen muodostanne, ett'ette kuule!… Minä kuulen selloin soittoa", jatkoi hän kuiskaten melkeen suhisevalla äänellä, "Hiljaa, se soipi kun hautaamisessa! Ettekö vieläkään kuule?"
"Kyllä, kyllä", huusivat niiskuttain moniaat vaimot ja sen jäljestä olivat vielä useammat kuulevinaan selloin soittoa. Siten he peloittivat toinen toistaan, ja kun Inkerin mökiltä lähdettiin, oltiin kuulevinaan kaikenlaisia, joita ei toisissa mielentiloissa olisi voitu ajatellakaan. Jos tuulen henki ryskäsi katoilla, oli se heti aseiden kalsketta, jos tuuliaispää vinkui puissa, äänsi se liikutetulle mielenkuvitukselle kuin kuolevaisen hätähuuto.
Kaikki olivat sinä sumuisena aikana vaikuttimena taikauskoisuudelle, mikä suuremmaksi tahi vähemmäksi osaksi oli saatu katoliselta papistolta. Ennakkoluuloista vapaisin voitiin lukea Hannu Nörrum ja useampi hänen perheestään. Luultavasti oli siihen asesepän ammatti myöski jotaki tehnyt sivistämällä vähemmin kestäväisissä mahdollisesti sisällistä taipumusta selkeille ja hämmentäville mietteille. Eikä nyt ollut ennakkoluuloihin aikaakaan, sillä yksi ja toinen tuli tänä yönä asepajaan valitsemaan itselleen mukavan varustuksen huomispäivän taistelua varten taikka parantamaan täyteen kuntoon edellisenä päivänä vahingoittuneita. Hannulla oli suuri varasto sekä uusia että vanhoja aseita. Suuri kammari verstaan sivulla oli seinät ympäriinsä semmoisia. Ostaja sai olla vakuutettuna täällä kelvollista tavaraa löytävänsä, koska pettämätön tarkkuus oli juuri huomattavin kohta Hannu Nörrum'in luonnossa.
Monessa katsannossa melkein aseseppään oli hänen vaimonsa. Tässä tilaisuudessa, missä kyllä sielun tyyneys tarkoin tarvittiin, voimme sanoa hänen olleen itse levottomuuden. Tärkein tehtävänsä tuona päivänä oli kätkeä kaikki arvollisimmat kapineet. Kukaan ei olisi hänenä sitä ajatellutkaan, kun vihollinen seisoi oven edessä, mutta hän hyppäsi edes-takaisin kaikissa nurkissa ja loukoissa muuttaen saman esineen kolme neljä kertaa, löytämättä kyllin turvallista paikkaa. Ellen, jonka piti olla hänen apunaan, voi tuskin olla miksikään hyödyksi, sillä mitä hän toimitti, muutti heti äitipuolensa. Vielä hän sen ohessa juoksi pienimmänki kolinan kuultuaan kadulle katsomaan, josko ruotsalaiset tulivat ja silloin tällöin pisti itsensä asepajaanki ilman varsinaista asiaa, pyörien siellä muutaman kerran ympäri ja taas samoten Ellen'in luo.
Eräänä näistä tilaisuuksista kohtasi Märta muori Ellen'in istumassa kädet helmalle vaipuneena niin syviin mietteisin, jotta ei huomannut äitinsä tuloa.