"Mitä hyvänen aika sinä mietit, minä luulen, että istut ja nukut!" huusi Hannu Nörrum'in huonekunnia, lyöden käsiään yhteen. "Jaa, niin se on, kun vaan hetkeksikään poistuu, niin jää kaikki sikseen."
"En makaa, äiti", vastasi Ellen sävyisesti, "minä vaan istun ja mietin jotaki."
"Mietit jotaki? Mitä enempi sinulla mahtaa olla miettimistä kuin minullakaan, jolla on niin paljo hoitamista ja niin paljo vastattavana. Se oli kaiketi Jens, luulen mä, joka taas oli esissä; mutta heitä pois mielestäsi kaikki semmoiset ajatukset, sen neuvon minä annan. Jens on mielipuoli, josta ei koskaan tule miestä, sitä olen aina sanonut ja siinä pysyn."
"Jos ei Jens mihinkään kelpaisi", vastasi Ellen, "niin ei suinkaan isä olisi häntä pormestarille esitellyt, eikä hän näin vaarallisina aikoina olisi häntä pannut kirjettä viemään Sölvitsborg'iin."
"Että hän mielellään meni kirjeen kanssa ja ehkä sen perilleki on vienyt, sen uskon, mutta et hän sieltä enää palaja, ennenkun kaikki vaara on ohitse, sen saat nähdä."
"Älä sano, äiti, että Jens on pelkuri", vastasi Ellen elävämmästi. "Jos ei hän tule takaisin, niin se tapahtuu ainoastaan sentähden, ettei hän voi päästä viholliselta, joka seisoo kaupungin ympärillä."
"Niin se on aina hyvä, että voipi jotaki syyttää; mutta älä siinä seiso ja kauemmin juttele, vaan tule auttamaan minua!"
Samallainen järjesteleminen pantiin taas toimeen, mutta ei vielä pitkälle ennätetty jatkaa, ennenkun ovi äkkiä aukeni ja mieshenkilö yhtä sukkelaan astui sisään, jääden silmänräpäykseksi ovensuuhun seisomaan.
"Jens on täällä taas; katsokaapa, äiti, että Jens kuitenki tuli takaisin!"
"No onko sinulla sotilaita sitte mukanasi nyt?" tiedusteli muori Märta
Jens'iltä.