"En ole lähetetty semmoisia tuomaankaan", vastasi hän. "Korkeintaan minun toiveenani oli vaan viedä kirje Passberg'ille ja sen olen tehnyt, tuoden myöski vastineen herra Hoffman'ille tänne."
"No tuleeko jotaki apua nyt sitte?" kysyi muori Märta.
"En ole lukenut kirjettä", vastasi Jens, "mutta siitä päättäen, mitä
Sölvitsborg'issa kuulin, niin ei liene paljo toivomista sieltäpäin."
"Herra Jumala, sittehän olemme kadotettu kaikki tyyni!" huusi muori
Märta. "Mitä sinulla sitten oli täällä tekemistä?"
"Mitä minulla oli täällä tekemistä?" toisti merimies, joka alkoi tulla hyville mielin. "Olenhan sanonut, että minulla oli kirje takaisin tuotava ja sen olen kelvollisesti täyttänyt. Isä Hannun luona olen myöski jo ollut ja menen taaski saadakseni itselleni varustuksen, minä niinkuin muutki. Mutta ensin tahdoin kurkistaa tänne; sillä tiesin täällä olevan kumminki yhden, joka tahtoi nähdä minua."
"Tst!" kuiskasi Ellen, laskien kätensä hänen suulleen.
"Hyvästi nyt", sanoi Jens. "Minun täytyy mennä. Kukaan ei tiedä, kuinka pian vihollinen on täällä, kuulin isä Hannun sanovan, ja on siis paras olla varuillaan."
"Rakas Jens", sanoi Ellen tarttuen hänen molempiin käsiinsä, "ajattele, jos emme enää kohtaisikaan toisiamme!"
"Oh", vastasi Jens kumminki näennäisellä tyyneydellä, "sen kyllä teemme! Olihan vihollinen täällä mennä vuonnaki, vaan sai palata mitään toimittamatta; samate saattaa hänen käydä tänäki vuonna. Sentähdenpä ei tarvitse olla murheissaan. Kaikki on Jumalan kädessä."
Samassa tuli eräs Hannu Nörrum'in palvelia ja toi terveisiä, jotta mestari tahtoi merimiehen kanssa puhua. Tämä siis sanoi lyhyet jäähyväiset Ellen'ille ja Märta muorille ja kiirehti isä Hannun luo.